"Poika-raukka", sanoi hän itsekseen, "hänen kun piti nousta tuolle korkealle paikalle ainoasti siksi, että isän jälkeen tulee syöstyksi siitä alas häpeällä! Mitä hän minulle puhui, sen jo osaksi ennalta tiesin; sillä usein olin huomannut Conachar'in olevan kärkkäämmän sanasotaan kuin käsikahakkaan. Mutta tuota, kaikkea voimaa masentavaa sydämen-heikkoutta, jota ei häpeä eikä pakko saa voitetuksi, en minä, vaikken suinkaan ole mikään William Wallace, voi käsittää. Ja että hänen sitten piti kosia tytärtäni, ikäänkuin muka morsiamella pitäisi olla rohkeutta sekä itsensä että vielä sulhasenkin varalle! Ei, ei — Katrin pitää tulla vaimoksi miehelle, jolle hän voi sanoa: 'Mieheni, armahda vihollistani!' — ei semmoiselle, jonka puolesta hänen tulisi huutaa: 'Jalo vihollinen, armahda minun puolisoani!'"
Väsyneenä näistä kaikista mietteistä vanhus viimein nukahti uneen. Aamulla häntä ystävänsä lehmipaimen herätti ja jokseenkin langenneella nenällä ehdoitti että palattaisiin hänen kotiinsa tuonne nurmikolle joen niskassa. Paimen pyysi anteeksi, ettei päällikkö tänä aamuna joutanut päästää Simoa puheilleen, koska oli niin paljon puuhaamista läheisen taistelun tähden. Eachin Mac-Ian oli arvellut olon tuolla joen niskassa turvallisimmaksi hanskurille — ja oli käskenyt kaikin tavoin pitää huolta hänen suojeluksestaan sekä tarpeistaan.
Tästä huolenpidosta lehmipaimen laveammaltakin puhui, ettei laiminlyöty kohteliaisuus niin paljon tuntuisi, kun päällikkö näin lähetti pois vieraansa, häntä puheilleen päästämättä.
"Hänen isänsä oli taitavampi", murisi paimen. "Mutta missä hän olisi ihmistapoihin oppinutkaan, se poika-rukka, hän kun on kasvatettu Perth'in poroporvarein keskellä, jotka, te yksin poisluettuna, naapuri hanskuri, joka puhutte Gaelin kieltä yhtä hyvin kuin minäkin, eivät kohteliaisuudesta mitään ymmärrä?"
Simo Hanskuri, niinkuin me hyvin ymmärrämme, ei kaivannut ollenkaan sitä puuttuvaa kohteliaisuutta, jota ystävänsä hänen puolestaan nurisi. Päinvastoin oli hänestä rauhallinen olo kunnon paimenen kodissa paljon hauskempi kaikkea tuota juhlamelua päällikön jokapäiväisissä ilonpidoissa, vaikkei olisikaan heidän välillään ollut keskustelua aineesta, johon olisi tuntunut varsin kipeältä toistamiseen koskea.
Joen niskalle hän siin rauhallisesti meni asumaan, missä, jos vaan hän olisi ollut varma Katrinkin turvallisuudesta, hänen aikansa olisi hauskasti kyllä kulunut. Hän huvitteli itseänsä kulkemisella järvellä pienessä veneessä, jota pieni Vuorelais-poika souti paikkoihin, missä sitten vanha mies ongiskeli. Usein kävi hän myös tuossa pienessä saaressa, miettimässä vanhan ystävänsä Gilchrist Mac-Ian'in haudalla; ja hän sai kaikki munkit ystävikseen, sillä että lahjoitti abotille näädännahkaiset kintaat, muille luostarin asukkaille metsäkissan nahasta tehdyt. Näiden pienten lahjain leikkaaminen ja ompeleminen oli ajanvietteenä päivänlaskun jälkeen; silloin paimenen koko perhe istui hänen ympärillään, ihmetellen hänen taitoansa ja kuullellen niitä lauluja sekä tarinoita, joilla vanhus pyysi ikävää iltaa lyhentää.
Se täytyy tunnustaa että meidän varovainen hanskuri aina kartti Klemetti-isän seuraa, jota hän väärässä luulossaan piti enemmän vastoinkäymistensä alkusyynä kuin niiden syytönnä osan-ottajana. "En huoli", arveli hän, "hänen hullutustensa tähden menettää näiden tässä hyväin munkkien suosiota, joista vielä voi tulla minulle hyötyä. On minulle jo mielestäni tullut kyllin vahinkoa hänen saarnojensa tähden. Viisaammaksi ei ne ole minua liioin tehneet, vaan kyllä paljon köyhemmäksi. Ei, ei, Klemetti-isä ja Katri puhukoot mitä tahansa, vaan kyllä minä ensi tilaisuudessa matelen takaisin, niinkuin toruttu koira herransa kutsuessa, otan päälleni täyden määrän jouhipaitaa sekä piiskaa, maksan pois kelpo sakon, ja saan näin minun sekä kirkon välin jälleen eheäksi".
Enemmän kuin kaksi viikkoa oli kulunut, sen jälkeen kun hanskuri oli tullut joen niskalle, ja hänen jo alkoi käydä ihmeeksi ettei hän vielä ollut saanut mitään sanomia Katrilta eikä myös Wynd'in Heikiltä, jolle ylituomari oli luvannut ilmoittaa hänen tuumansa sekä pakopaikkansa. Hän tiesi kyllä, ettei uljaan sepän käynyt tulla tänne Duhele-clan'in maalle, siitä syystä kun hän sen asukkaitten, jopa päällikönkin kanssa oli vihollisuudessa. Mutta yhtähyvin olisi Heikin, hanskurin mielestä, pitänyt jollakin keinoin saada hänelle joku tieto tai merkki niiden monien sanansaattajien kautta, jotka tähän aikaan kulkivat kuninkaan hovin sekä Duhele-clan'in välillä; sillä yhä vielä keskusteltiin pian tulevan taistelun ehdoista, mitä tietä molemmat puolueet olivat Perth'iin tulevat, ynnä muista seikoista, mitkä ennalta oli määrättävät. Oltiin nyt keskipaikoilla Maaliskuuta, ja tuo turmiontuottava Palmusunnuntai lähenemistään läheni.
Ajan näin vierressä eteenpäin ei ollut hanskuri sen enempää nähnyt entistä oppipoikaansa. Tarkka huolenpito Simon tarpeista sekä kaikenpuolisesta mukavuudesta osoitti ettei hän ollut unohdettu. Mutta yhtähyvin hän, joka kerta kun kuuli päällikön torven kaikuvan metsässä, aina kulki päinvastaiseen suuntaan. Yhtenä aamuna kuitenkin sattui hän arvaamatta aivan Eachin'in läheisyyteen, niin että tuskin vaan näkyi olevan mahdollista välttää yhtymistä; se tapahtui tällä tavalla.
Simo käveli mietteissään erästä pientä lakeaa paikkaa myöten, jonka ympärillä kasvoi korkeaa metsää sekaisin viidakon kanssa. Silloin syöksihe yht'-äkkiä valkoinen emäkauris tiheiköstä ulos, kaksi koiraa aivan kantapäillään; toinen koirista tarttui sitä kinttuun, toinen kurkkuun, ja näin he tempasivat sen maahan parin sadan askeleen päässä hanskurista, joka hiukan hämmästyi tästä arvaamattomasta tapauksesta. Läheinen, kimakka torven ääni sekä verikoiran haukunta osoittivat Simolle, että metsämiehetkin olivat likellä ja tulossa metsäkauriin jälkiä myöten. Myös kuului huhuilemista sekä miesten juoksun rasahteleminen viidakon läpi aivan läheltä. Simo olisi, vähänkin aikaa mietittyänsä, nähnyt viisaimmaksi keinoksi pysyä paikallansa taikkapa hitaasti ruveta poismenemään, heittäen Eachin'in omaan päätökseen huomata tai olla huomaamatta hänen läsnä-oloansa, sitä myöten kuin nuori päällikkö hyväksi näkisi. Mutta hanskurin halu karttaa sitä nuorta miestä oli tullut ikään kuin vaistontapaiseksi, ja säikähdyksissään päällikön lähenemisestä vanhus kätki itsensä pähkinäpuu- ja rautatammi-tiheikköön, missä hän oli aivan piilossa. Tuskin oli hän sen tehnyt, niin jo Eachin, punakkana juoksusta, syöksi viidakosta esiin tuolle lakealle paikalle, ja perässä seurasi kasvatus-isänsä, Tammiston Torkil. Viimeinmainittu käänsi vastaanponnistelevan metsäkauriin selälleen yhtä suurella voimalla kuin taidollakin, piti kiinni elävän etujalat oikealla kädellään, seisoen polvillaan itse ruumiin päällä, ja tarjosi vasemmalla kädellä puukkoansa nuorelle päällikölle, että tämä leikkaisi kurkun kauriilta.