"Hyi sinua, mitä puhut, Mikko Webster", vastasi lakintekijä. "Emmekö me ole noiden uljaitten Romalaisten jälkeisiä, jotka rakensivat tämän Perth'in kaupungin niin paljon Romansa näköiseksi kuin mahdollista? Ja eikö meillä ole perimäkirjoja kaikilta kuninkaittamme ja suojelusherroiltamme, joissa meitä sanotaan heidän uskollisiksi lääniläisikseen? Ja pitäiskö meidän nyt muka hellittää käsistämme nuot meidän oikeutemme, ja etuutemme, ja vapautemme, meidän tuomio- ja teloitus-oikeutemme, ja meidän sakoitus-oikeutemme, ja meidän oikeutemme perillisettä kuolleen muukalaisen perintöön ja meidän muut etumme, ja sallia sisään-murtamista rehellisen porvarin huoneesen, mitään rangaistusta vaatimatta? Ei — kunnon kaupunkilaiset, ammattilaiset ja porvarit, ennen Tay-virta rupeaa virtaamaan taaksepäin Dunkild'iin päin, ennen kuin semmoista vääryyttä kärsimme!"
"Entäs mitä me siihen voimme?" kysyi vakava vanha mies, joka seisoi, nojaten itseään kahdenkätiseen miekkaan. "Mitäs sinä sitten kehoittaisit meitä tekemään?"
"Henk'risti! pormestari Craigdallie, ihmeyttääpä minua, kun juuri te, kaikista sitä kysytte. Minä kehoittaisin siihen, että me, niinkuin suorain miesten sopii, menisimme kohta täältä armollisen kuninkaamme eteen, herättäimme hänet hänen kuninkaallisesta levostansa, ilmoittaisimme hänelle tämän surkean seikan tässä, kun meidän on täytynyt näin yön aikana hypätä ulos sängyistämme, ilman paljon muuta peitettä paitsi näitä paitojamme — ja minä näyttäisin tätä veristä muistiaiskalua ja pyytäisin saadakseni tietää majesteetin omasta armollisesta suusta: onko oikein ja kohtuullista, että hänen irstastapaisen hovinsa ritarit ja aatelisherrat näin kohtelevat meitä kuninkaan uskollisia alamaisia. Ja näin menisi meidän asiamme tulista kyytiä."
"Vai tulista? Niinkö luulet?" vastasi vanha pormestari. "Kyllä se tulisuus siinä olisi semmoinen, että kaikki viluun kuolisimme, veikkoinen, ennen kuin porttivahti liikuttais avaintansa ja päästäisi meitä sisään kuninkaan armollisten silmien eteen. — Tulkaa pois, hyvät naapurit, tämä yö on kipeästi kylmä — me olemme vahtineet ja vartioineet kaupunkiamme niinkuin aika-miehet, ja meidän seppä-veitikkamme on meitä sortamaan halullisille antanut varoituksen, joka hyvin on kahdenkymmenen kuninkaallisen julistuksen arvoinen. On huomennakin päivää — tulkaamme silloin taas tähän paikkaan kokoon tätä asiaa miettimään, ja keskustelemaan mihin keinoihin olisi ryhtyminen noiden konnien ilmi- ja kiinnisaamiseksi. Vaan erotkaamme nyt, ennen kuin meidän sydänveremme jäätyy suonihinsa".
"Oikein, pormestari Craigdallie. — Eläköön St. Johannes, Perth'in suojeluspyhä!"
Olivier Proudfute olisi vielä tahtonut jatkaa puhettansa, sillä hän oli noita armottomia puhelijoita, jotka luulevat, että heidän kaunopuheisuutensa voittaa kaikki ajan, paikan sekä olojen vastukset. Vaan ei kukaan huolinut kuullella; porvarit menivät kukin kotihinsa, juuri nyt taivaan äärtä kirjailevan päivän valossa.
Tuskin olivat he lähteneet, niin hanskurin ovi aukeni, ja vanha mies, tarttuen seppää käteen, veti hänet sisään.
"Missä on vanki?" kysäsi seppä.
"Hän on poissa — päässyt irti — pötkinyt pakoon — mitäs mä hänestä tiedän?" virkkoi hanskuri. "Hän pujahti ulos taka-ovesta ja sitten puutarhan läpi. — Älä hänestä ole milläskään, vaan tule tervehtimään Valentineäs, jonka kunnian ja hengen tänään olet pelastanut".
"Antakaa mun vaan ensin pistää miekkani tuppeen", esteli seppä, "ja pestä käteni — —"