"Ei, ei", sanoi Rothsayn herttua, "en minä tarvitse sinun apuas, veikkonen — virka nyt vaan, miltä minä mielestäs näytän näin pitkälläni tämän vuoteen päällä — raukealta, rouvantapaiseltako vai?"
"Liiankin hienolta ja kauniilta rouva Margareeta Douglas'iksi, jos saan uskaltaa niin sanoa", virkkoi lääkäri.
"Pois, konna, ja taluta tänne sisään tuo kaunis jääkynttilä — älä pelkääkään että hän on moittiva minua kovin naismaiseksi — ja sinä, Ramorny, mene myös pois".
Samassa kun ritari meni toisesta ulos, talutti vale-akka toisesta Hanskurin Katrin sisään. Huone oli huolellisesti laitettu hämäräksi, niin että Katri ilman vähintäkään epäluuloa näki tuon vaimoksi puetun, vuoteella makaavan ihmisen.
"Tääkös se tyttö on?" kysyi Rothsay, jonka ääni, luonnoltansakin jo hieno, nyt oli huolellisesti vielä hienonnettu kuiskaamisen kautta. "Anna hänen lähetä, Griselda, ja tulla suutelemaan kättämme".
Vale-imettäjä talutti vapisevan tytön vuoteen äärelle ja viittasi häntä polvilleen laskeumaan. Katri teki niin ja suuteli suurella hartaudella ja suoruudella hansikkaallista kättä, jonka valeherttuatar hänelle ojensi.
"Älä pelkää", virkkoi sama suloinen ääni, "minussa näet vaan surullisen esimerkin ihmis-suuruuden turhuudesta. — Onnelliset ne, mun lapseni, jotka halvassa säädyssänsä seisovat niin alhaalla, ettei niihin valtiontyrskyt koske".
Näin puhuessaan prinssi laski käsivartensa Katrin kaulan ympäri ja veti hänet likemmäksi, suudellakseen häntä tervetuliaisiksi. Mutta se suutelo annettiin niin paljon tulisemmin kuin mitä siitä mahtavasta suojelijasta olisi voinut arvata, että Katri, siinä luulossa että herttuatar oli hulluksi tullut, kovasti huudahti.
"Vaiti, narriseni! Minähän se olen — Rothsayn Taavetti!"
Katri katsahti ympärilleen — imettäjä oli lähtenyt, ja kun herttua nyt otti pois harsikon kasvoiltansa, näki tyttö-parka selvästi, olevansa sen rohkean, nuoren irstailijan vallassa.