"Ja minne?" kysyi Dwining.
"Kuinka", vastasi Katri, "minä voin tietää mitä tietä ainainen maankuljeksija lähtee kulkemaan? Hän oli varmaan kyllästynyt tähän yksinäiseen elämään täällä, joka on niin aivan toisellainen kuin nuot juhlapidot ja tanssit, joissa hän ammatissansa on tottunut käymään. Hän on lähtenyt pois, ja minä vaan ihmettelen sitä, että hän niin kauan viipyi".
"Se siis", sanoi Ramorny, "on kaikki, mitä sinulla on meille sanottavaa?"
"Kaikki mitä minulla on teille sanottavaa, ritari Ramorny", vastasi Katri lujasti; "ja vaikka prinssi itsekin rupeaisi minua tutkimaan, en voisi kertoa enempää".
"Ei tainne olla suurta pelkoa, että hän koskaan enää kunnioittaa sinua puheellaan", sanoi Ramorny, "vaikka ei hän kuolisikaan Skotlannin suruksi".
"Onko Rothsayn herttua niin pahasti sairas?" kysyi Katri.
"Ei ole apua, jos ei taivaasta", vastasi Ramorny, katsahtain ylöspäin.
"Sieltä toki voipi vielä tulla apua", sanoi Katri, "vaikkei ihmisavusta näyttäisikään toivoa".
"Amen!" lausui Ramorny suurimmalla ykstotisuudella ja Dwining'kin muodosti muotonsa sen mukaan, vaikka hänen näytti olevan vallan vaikea saada hillityksi ilkkuvaa, jos kohta hiljaista pilkkanauruansa, joka hänessä varsinkin aina tahtoi nousta, silloin kuin joistakin jumalisista asioista tuli puhe.
"Ihmisiäkö, maan päällä syntyneitä ihmisiäkö nämät ovat eivätkä ilmeisiä paholaisia, jotka näin rukoilevat Jumalaa prinssin puolesta, vaikka he pisara pisaralta imevät onnettoman herransa sydänveriä!" mutisi Katri, koska hänen molemmat tutkijansa tyhjin toimin olivat lähteneet. "Miksi taivaan nuolet nyt ovat nukuksissa? Mutta kyllä ne pian iskevät alas — ja voi! jos ne myös vielä voisivat pelastaa, samassa kun rankaisevat!"