"Siitä päättäköön kuningas", vastasi Douglas, joka jo pitkäksyi tätä keskustelua. "Minä suostuu, pantakoon hänet asumaan mihin hyvänsä, paitsi Stirling'iin, Donneen tai Falkland'iin". Näin sanoen hän äkisti läksi ulos.
"Hän on lähtenyt", mutisi viekas Albanyn herttua, "ja sen miehen pitää minulla olla liittolaisena, — vaikka hänen hyvin tekisi mieli ruveta verivihollisekseni. Ei se mitään — Rothsayn herttua lepää esi-isiensä rinnalla — Jaakko saattaa aikanaan mennä samaa tietä — sitten — kruunu tulee palkinnoksi kaikista vastuksistani".
NELJÄSNELJÄTTÄ LUKU.
Palmusunnuntai nyt koitti. Aikaisemmalla kristityn kirkon aikakaudella oli jonkun piinaviikon päivän käyttämistä taistelua varten katsottu kirkonkirousta ansaitsevaksi pyhänpäivän rikkomiseksi. Roman kirkko oli suureksi kunniakseen määrännyt, että koko pyhällä Pääsiäisajalla, jolloin ihmisen vapahdus synnin rangaistuksesta oli tapahtunut, sotamiekan tulisi pysyä tupessansa, ja että vihollisten hallitsijain piti tätä Jumalan rauhaksi nimitettyä kielto-aikaa pyhänä pitää. Mutta pedontapainen julmuus myöhemmissä sodissa Skotlannin ja Englannin välillä oli näiden sopivain, jumalisten sääntöin noudattamisen kokonaan lopettanut. Hyvin usein valittiin suurimmat pyhäpäivät rynnäkköä varten, kun näet toivottiin että vihollinen silloin tavattaisiin hartauden toimissa, vastarintaan varustamatonna. Näin oli Jumalan rauha, jota ennen katsottiin tähän aikaan kuuluvaksi, nyt jäänyt pois tavasta; päinvastoin ei ollut harvinaista, että juuri suuret kirkkopyhät valittiin taistelun kautta toimeen pantavaa Jumalan tuomiota varten, jonka kaltainen nykyinenkin kiista suuresti oli.
Tässä tilaisuudessa kuitenkin noudatettiin ensin kaikkia kirkonmenoja tavallisella juhlallisuudella, ja itse taistelijatkin ottivat niihin osaa. Kantaen pajun-oksia kädessään, joita paraiten sopi käyttää palmun-oksain sijasta, marssivat he, toinen joukko Karthausilais- toinen Domikolais-luostariin, missä kuulivat messua ja kumminkin jollakin ulkonaisella hartaudella valmistivat itsensä päivän veriseen leikkihin. Suuri huoli oli tietysti pidetty siitä, että he tällä marssilla eivät tulisi niin likelle toisiansa, jotta olisivat toistensa toropillien äänen saaneet kuulla; sillä muuten he, niinkuin toisiaan kiekkumisella taisteluun härsyttävät tappelukukot, olisivat jo rynnänneet ja ryhtyneet tappeluun ennen tuloansa oikealle tanterelle.
Perth'in kaupungin asukkaat tungeskelivat kaduilla, joita myöten tää tavaton saattojoukko kulki, ja täyttivät tihein parvin ne molemmat kirkot, joissa viholliset clan'it kuulivat messua; kaikki tahtoivat nähdä Vuorelaisten käytöksen, saadakseen heidän ulkonäöstään jo vähän arvata, kumpi puolue luultavasti pian alkavassa taistelussa mahtoi päästä voitolle. Kirkossa, vaikkeivät juuri liioin olleet tottuneet Herran huoneessa käymään, Vuorelaiset käyttivät itseänsä aivan siivosti; ja vaikka heidän luonteensa oli hurja ja kesytön, harva vaan osoitti mitään uteliaisuutta tai kummastusta. He näkyivät arvelevan, heidän arvonsa alenevan siitä, jos he näyttäisivät kummastusta tai hämmästystä niistä monista esineistä, jotka epäilemättä ensikertaa tulivat heidän silmiensä eteen.
Mille puolelle onni oli kallistuva, siitä harva taitavimmistakin tuntijoita uskalsi päättää mitään ennalta; Torkil'in sekä hänen kahdeksan vahvan poikansa jättiläisvartalo kuitenkin taivutti muutamia miehiä, jotka olivat olevinaan jäsenien ja jänterien tuntijoita, ennustamaan voittoa Duhele-clan'ille. Naisväen luuloon vaikutti hyvin paljon Eachin Mac-Ian'in kaunis vartalo, jalo muoto sekä uljas ryhti. Sangen moni tunnusteli sen pojan kasvoja tutuiksi; mutta nykyinen loistava soturinpukunsa teki, että ainoasti yksi läsnä oleva tunsi tuon nuoren Vuorelais-päällikön samaksi, joka oli ollut hanskurin halpana oppipoikana.
Tämä yksi, niinkuin ei ole vaikea arvata, oli Wynd'in seppä, joka oli tunkeinut etumaiseen riviin niiden joukossa, mitkä pyrkivät näkemään Duhele-clan'in uljaita uroita. Hänen sydämessään liikkui sekaisin vihaa, kateutta ja samassa jotakin ihmeen tapaista, kun hän näki entisen hanskurin oppipojan, joka nyt oli riisunut halvat ryysynsä ja loisti päällikkönä, vilkkaan silmänsä ja uljaan ryhtinsä, otsansa ja kaulansa jalon muodon, niinkuin myös hyvinrakennettuin jäseniensä ja kirkkaitten varustensa puolesta hyvin ansaiten etumaisen paikan miesparvessa, joka oli valittu elämällään tai kuolemallaan heimonsa kunniaa kannattamaan. Seppä tuskin tahtoi uskoa, että tässä hänen edessään oli sama hurja poika-nulikka, jonka hän oli paiskannut pois luotansa, aivan kuin ampiaisen, mikä häntä olisi pistänyt, vaan jonka hän olisi ylenkatseellisella sääliväisyydellä heittänyt kuoliaksi tallaamatta.
"Hän näyttää uljaalta hyvässä rautapaidassani", mutisi Heikki itsekseen; "se onkin paras, mikä ikinä on lähtenyt hyppysistäni. Mutta jos hän ja minä seisoisimme vastakkain jossain, missä ei mikään muu käsi voisi auttaa eikä muu silmä nähdä, kylläpä sen vannon kaiken kautta, mikä tässä kirkossa on pyhää, tuo kelpo haarniska pian taas olisi tekijänsä käsissä! Kaikki, mitä minulla on, antaisin siitä, jos saisin vaan kolme kertaa aikamiehen tavoin läimähdyttää hänen olkapäihinsä ja koettaa rikkoa omaa parasta työtäni — mutta se onni ei voi koskaan tulla minulle osaksi. Jos hän nyt tulevasta taistelusta pääsee hengissä, niin on hänellä oleva niin suuri sankarin maine, että hän kyllä saattaa olla liian ylpeä, pannaksensa uuden-uutukaisen sota-onnensa alttiiksi taistelussa minun kaltaiseni halvan porvarin kanssa. Hän on lähettävä toisen miehen taisteluun sijastaan ja paneva vastaani tuon ammatti-veljeni Vasara-Norman'in, josta ei mulle tule muuta huvia kuin se että taas saan läimäyttää yhtä Vuoriston sonnia päähän. Jos vaan saisin tavata Simo Hanskuria! — Menenpä nyt toiseen kirkkoon häntä hakemaan; sillä totta kai hän nyt lienee palannut Vuoristosta".
Seurakunta jo alkoi lähteä pois Dominikolais-kirkosta, silloin kuin seppä tämän päätöksen teki; hän koetti siis panna sen joudulla toimeen ja tunki väkijoukon läpi niin kiireesti kuin vaan suinkin paikan ja tilaisuuden juhlallisuus sallivat. Tungoksen läpi pyrkiessään sattui hän silmänräpäykseksi niin liki Eachin'ia, että heidän silmänsä kohtasivat toisiaan. Sepän karkeat, päivettyneet kasvot punastuivat hänen takomansa kuuman raudan karvaisiksi ja pysyivät useimman minuutin yhtä tulisina. Eachin'in muodossa nähtiin vielä kirkkaampi suuttumuksen hehku ja hänen silmistänsä iski verivihollisuuden salama. Mutta tämä äkillinen hehku vaaleni kohta tuhkankarvaiseksi kelmeydeksi, ja hänen silmänsä heti taas vältti sille vastaan tulevaa vihaista, vaan lujaa katsetta.