Tää riita kerran vertä vuodattaa.
Henrit IV, ensimm. osa.
Kokoonkutsuttu porvarikokous oli nyt tullut yhteen yöllisestä päällekarkauksesta keskustelemaan. Simo Hanskurin työtupa oli nyt täpötäynnä sangen suurenarvoisia miehiä, joista muutamilla oli musta samettitakki yllään, kultavitjat kaulassa. Tässä nähtiin näet kaupungin vanhimmat; olipa vaivaishoitokunnan jäseniä ja pormestareitakin tässä kunnioitettavassa seurassa. Kaikki otsat olivat harmin ja huolen rypyissä, ja he puhelivat keskenään pikemmin kuiskuttamalla kuin ääneensä. Enimmin toimessaan kaikista häärieli keskellä joukkoa sepän pieni kerskaileva apulainen yöllisessä kahakassa, Olivier Proudfute nimeltään ja lakintekijä ammatiltaan. Hän oli aivan tiiran kaltainen, joka kaikkein kiivaimmin lentää liehuttelee, kiljuu ja pitää melua myrskysään noustessa, vaikka semmoiselle linnulle luulisi olevan parasta, jos se pakenisi pesähänsä ja pysyisi alallaan siksi kun myrsky on asettunut.
Oli se miten oli, mutta Proudfute mestari vaan hääri keskellä joukkoa, pidellen milloin yhtä, milloin toista kiinni napista — kallistellen korvansa likelle milloin yhden, milloin toisen korvaan. Hän sulki syliinsä ne, jotka olivat lyhyenlännät niinkuin hän itse, siksi että hän heille sitä likemmällä ja salaisemmalla tavalla saisi kuiskuttaa mietteitänsä — hän nousi varpailleen, kannattaen itseänsä puhutellun nutunkauluksesta kiinnipitämällä, siksi että saisi pitkillekin miehille antaa yhtä paljon osaa tiedoistaan. Hän oli mielestään ikään kuin yksi tapauksen sankareista, ylpeillen siitä että hän omin silmin oli kaikki nähnyt ja siis paremmin kuin muut tiesi asian haarat; ja noihin todellisiin tietoihinsa kähäkästä hän hyvin mielellään pisteli hiukan omiakin lisäksi. Eipä juuri kuitenkaan voi sanoa hänen tiedon-antojensa olleen erinomaisesti huvittavia eikä tärkeitä, sillä pää-asiallisesti vaan kuului hänen suustansa tämmöisiä vakuutuksia:
"Se on kaikki totta, Pyhä Johannes auttakoon! Minä itse olin siellä ja näin sen omin silmin — minä kaikkein ensiksi juoksin siihen meluun. Ja jos en olisi minä ollut siellä sekä vielä toinen vankka mies, joka melkein yhtä kiiruusti joutui sinne, niin he olisivat murtaneet Simo Hanskurin talon auki, leikanneet häneltä kaulan poikki ja vieneet hänen tyttärensä pois Vuoristoon. — Se on kovin ilkeä teko — semmoista ei saisi kärsiä, naapuri Crookshank — semmoista ei pitäisi sallia, naapuri Glass — semmoista emme me voi jättää rankaisematta, naapurit Balneaves, Rollock ja Christeson. Se oli kuitenkin onni, että minä ja se toinen vankka mies jouduimme sinne — eikö niin, hyvä naapuri ja kunnioitettava pormestari Craigdallie?"
Näitä tässä kerrottuja lauseita hääriväinen lakintekijämme jakoi useampiin korviin. Pormestari Craigdallie, lihava killa-veli, se sama, joka yöllä oli ehdoittanut porvari-kokouksen lykkäämistä tähän aikaan ja paikkaan — paksu, mahakas, pulskea mies, tempasi nuttunsa irti tuosta loruelijasta juuri yhtä vähällä kursaamisella kuin suuri hevonen pudistaa pois hävyttömän kärpäsen, joka jo kymmenen minuutin ajan on rasittanut. "Hiljaa, hyvät naapurit!" sanoi hän. "Tuossa juuri tulee Simo Hanskuri, jossa ei kukaan vielä ole koskaan havainnut valhetta. Kuulkaamme hänen omasta suustansa mitä pahaa hänelle on tehty".
Simo, kun häntä näin oli kehoitettu seikkansa kertomaan, teki sen silminnähtävällä hämillisyydellä, selittäen sen siten että muka ei olisi suonut kaupungille hänen tähtensä nousevan verivihaa kenenkään kanssa. Koko asia, jos hän voi niin sanoa, oli vaan ollut tuommoista nuorten hoviherrain maskeraattia ja hulivilin-leikkiä. — Ja pahin seuraus, mikä siitä voi tulla, oli se, että hän aikoi panna rautakankia tyttärensä ikkuna-luukun vahvistukseksi, toisen samallaisen kepposen estämiseksi.
"No, mutta jos se vaan oli maskeraattia eli naamusleikkiä", lausui Craigdallie, "sittenhän meidän naapurimme, Wynd'in Heikki, teki vallan pahoin, kun tuommoisen viattoman leikin tähden katkasi yhdeltä herroista käden poikki, kaupungillemme mahtais tulla suuri sakko maksettavaksi, jos emme sitä käden silpoojaa pane kiinni."
"Pyhä Maaria varjelkoon!" vastasi hanskuri. "Jos te tietäisitte mitä minä tiedän, teitä peloittaisi tähän asiaan koskea, yhtä paljon kuin jos se olisi kuumaa rautaa. Mutta koska te nyt välttämättömästi tahdotte pistää hyppysenne tuleen, niin minun täytyy puhua totuus ilmi. Ja tuli siitä, mikä tuli, täytyy minun sanoa, että tässä asiassa olisi mahtanut käydä vallan pahoin minulle sekä minun omaisilleni, ellei Heikki Seppä, jonka te kaikki hyvin tunnette, olisi niin onnellisella hetkellä tullut avuksi."
"Eipä ollut minunkaan apuni poissa", pisti Olivier Proudfute väliin, "minä kyllä en voi kehua olevani yhtä hyvä miekkamies kuin naapurimme, Heikki Seppä. — Näittehän te minutkin, naapuri Hanskuri, kohta kahakan alussa?"