"Terve tultuanne, March'in kreivi", sanoi kuningas, suosiollisesti kumartain. "Te olette kauan aikaa olleet poissa minun neuvokunnastani."
"Armollinen kuninkaani", vastasi kreivi syvällä kumarruksella kuninkaalle ja ylpeällä, jäykällä pään-nyykähdyksellä Albanyn herttualle, "jos olen ollut poissa teidän neuvoskunnastanne, niin siihen on ollut syynä, että minun sijassani on ollut täällä suodumpia ja — en ollenkaan epäile sitä — taitavampia neuvon-antajia. Nytkin vaan tulen ilmoittamaan teille, kuninkaallinen majesteetti, että Englannin rajalta tulleet sanomat vaativat minun suorakohtaista palajamistani omille tiluksilleni. Onhan armollinen herra, täällä monineuvoinen, valtioviisas veljenne, Albanyn herttua, jonka kanssa voitte neuvoitella, ja mahtava, sotaisa Douglas'in kreivi, joka ne neuvot sitten voi panna toimeen. Minua ei ole tarvis, paitsi omilla maillani; ja sinne aion teidän luvallanne, armollinen kuningas, heti paikalla palata, virkaani rajan vartijana toimittamaan."
"Ettehän toki osoittane meille semmoista ystävyyden puutetta, serkku", vastasi lempeä kuningas. "Par'-aikaa kuuluu tänne pahoja. Nuot kurjat Vuoriston clan'it ovat taas kaikki rauhattomuutta nostamaisillaan, jopa omankin hovini turvallisuus vaatii, että viisain neuvon-antajistamme olisi täällä meitä neuvomassa, ja urhokkain ritareistamme päätöksiä toimeenpanemasta. Eihän toki Tuomas Randolf'in jälkeläinen jättäne Robert Brucen pojanpoikaa tällä näin vaarallisella hetkellä?"
"Jääpi tänne kuitenkin hänen luokseen kauas kuuluisan Jaakko Douglas'in jälkeläinen", vastasi March'in kreivi. "Kehuuhan se herra aina, ettei hän koskaan astu jalkaansa jalustimeen, jos ei tuhat huovia samassa hyppää hevosen selkään hänen jokapäiväisenä henkivartijaparvenaan, ja luulenpa Aberbrothock'in munkkien voivan sen valallaan todeksi vakuuttaa. Totta mar' ne huovit, kun vielä lisäksi panee Douglas'in koko ritarijoukon, jaksanevat pitää kurissa säännöttömän Vuorelais-talonpoikien lauman, paljoa helpommin kuin minä jaksan tehdä vastarintaa Englannin joutsimiehille sekä Henrik Hotspur'in voimalle! Ja onhan sitten paitsi sitä täällä tää armollinen Albanyn herttua, joka niin valppaasti pitää huolta kuninkaan turvallisuudesta, että hän käskee Brandanet kaikki aseisin silloinkin, koska minunkaltaiseni uskollinen alamainen lähestyy hovia mitättömän huovi-kymmenkunnan kanssa — semmoinen joukkohan aina seuraa halvintakin nurkka-paronia, jolla vaan on tornihökkeli ja tuhat tynnyrin-alaa kanerva-kangasta omanansa. Jos niin varovaisia ollaan, missä ei vähintäkään vaaran merkkiä ole — sillä eihän toki, toivon ma, minun puoleltani semmoista pelätty — niin teidän kuninkaallinen personanne, todellisen vaaran sattuessa, varmaankin tulee hyvin suojelluksi."
"March'in kreivi", virkkoi Albanyn herttua, "halvinkin noista paroneista, joita te mainitsitte, aina kutsuu väkensä aseisin, kun hänen linnahansa vaikka lähinkin, rakkain ystävä saapuu. Ja Pyhän Neitsyen avulla en tahdo olla vähemmin valpas kuninkaan personaa suojellessa kuin he omaansa turvatessa. Ovathan Brandanet kuninkaan yksityisiä alustalaisia ja kotiväkeä, ja satamäärä semmoisia miehiä on varsin vähäinen henkivartija-joukko itse kuninkaalle, koska te itse, hyvä herra, samoin kuin Douglas'in kreivi, usein ratsastatte, kymmenen sen vertaa miehiä perässänne."
"Herra herttua", vastasi kreivi, "jos kuninkaan etu niin vaatisi, ratsastaisin ulos huovijoukon kanssa, joka olisi vielä kymmenen vertaa suurempi sitä, jota te nyt juuri mainitsitte. Mutta en ole koskaan tehnyt sitä sillä tarkoituksella, että petturin tavalla kaappaisin kuninkaan käsiini, tai että kerskaavaisesti peloittaisin muita aatelisherroja."
"Robert veikkoseni", sanoi kuningas, joka aina oli harras rauhantekijä, "sinä teet väärin, kun ollenkaan viittaat epäluuloa March'in kreiviä vastaan mahdolliseksi. Ja te, serkkuni, March'in kreivi, käsitätte veljeni varovaisuuden väärin. — Mutta kuulkaa — jättäkäämme jo tämä vihainen sanakiista — minä kuulen jokseenkin miellyttävää laulua ja soittoa. Te olette Iloisen Tieteen tuntija, March'in kreivi, ja rakastatte sitä hyvin. Menkäättepäs tuonne ikkunan ääreen, pyhän abotin viereen, jolta en voi kysyä mitään tuommoista maallista huvitusta koskevaa. Te voitte sitten tuoda minulle tietoa, maksaako se soitto ja laulu todella kuultelemisen vaivaa. Tuo sävel on franskalainen, luullakseni — minun veljeni Albanyn herttuan päätös ei myös maksa näkinkengänkään vertaa tämmösissä asioissa — teidän, hyvä serkku, tulee siis lausua mielenne siitä, ansaitseeko vai ei se laulutyttö-parka palkintoa. Poikamme ja Douglas'in kreivi kohta paikalla tulevat tänne, ja sitten, kun koko neuvoskunta on ko'ossa, otamme tärkeimmät asiat keskusteltaviksi."
Jotakin hymyn tapaista vilahti March'in kreivin ylpeitten kasvojen yli, kun hän siirtyi pois ennenmainittuun ikkunakomeroon ja asetti itsensä sinne ääneti abotin rinnalle; hänhän ymmärsi että kuningas näin tavoin koetti estää riitaa hänen sekä Albanyn herttuan välillä, ja hän halveksi tässä ilmautuvaa pelkurimaista varovaisuutta. Sävel, jota tyttö viululla soitti, oli iloinen ja hilpeä ensi alussa; siinä oli vilahdus trubadurien hurjasta musiikista. Mutta sitten muuttuivat soiton häilyväiset nuotit sekä tytön äänikin surullisiksi, katkeavaisiksi, ikään kuin laulajan tuskalliset tunteet olisivat niitä tukahdutelleet.
Suuttunut kreivi, kuinka suuri hänen aistinsa, jota kuningas kehui, lienee todella ollutkin näissä asioissa, varsin huolimattomasti, niinkuin sopii arvata, kuulteli laulutytön musiikkia. Hänen ylpeässä sydämessään taistelivat par'aikaa toiselta puolelta kuninkaalle tuleva uskollisuus sekä hänen sydämensä pohjukassa yhä vielä kytevä rakkaus tähän hyvänsävyiseen hallitsijaan, toiselta puolen kostonhimo, joka hänessä kiehui sen vuoksi, kun hänen kunnian-haluiset toivonsa oli tyhjäksi tehty ja vielä lisäksi häntä häväisty Margareta Douglas'in ottamisella kruununperillisen puolisoksi hänen tyttärensä sijaan. March'in kreivissä oli pikaisen, epävakaisen luonteen kaikki hyvät ja pahat puolet. Nytkin hän oli tullut kuninkaalle jäähyväiset sanomaan, aikoen sanoa uskollisuusvalansa irti, niin pian kun olisi mailleen palannut; mutta yhtähyvin tuntui hänestä tämä rikollinen ja vaarallinen päätös samassa vastahakoiselta, miltei mahdottomalta. Tämmöiset vaaralliset mietteet liikkuivat hänen mielessänsä laulutytön laulun alkaessa; mutta sen pitkittyessä muuttui hänen ajatustensa suunta seikkain kautta, jotka väkisenkin vetivät hänen huomionsa puoleensa, kiinnittäen sen siihen, mitä par'-aikaa luostarin pihalla tapahtui. Tyttö lauloi Provencen murteella, joka oli täydesti ymmärrettynä runouden kielellä kaikissa Europan hoveissa, erittäinkin Skotlannissa. Laulu oli kuitenkin vähemmin mutkikas kuin tavallisesti Provencen sirvente't, enemmin normandilaisen runoniekan sepittämän lay'n kaltainen. Sen voisi suomentaa tähän tapaan:
Loviisa paran laulu.