Nuoren tyttö-paran pää vaipui nöyrästi kallelleen, ja hän kääntyi pois kappelin ovesta syvällä häväistyksensä tunnolla. Pikku koirakin näkyi omistajansa silmistä sekä käytöksestä arvanneen, että he tässä pyhässä paikassa eivät olleet suotuja, luvallisia vieraita; korvat lupassa, häntä laahaavana permantoa myöten, hiiviskeli se hitain askelin, aivan kiinni Loviisan kantapäissä.
Munkki astui yhä eteenpäin pysähtymättä. He menivät nyt alas leveitä portaita myöten ja kulkivat sikisoki käyviä maan-alaisia käytäviä pitkin, missä valo oli varsin hämärä. Tultuansa viimein matalalle ovelle, munkki seisahtui ja virkkoi Loviisalle yhä vielä samalla tylyllä äänellä: "Kas tässä, sinä turhuuden tytär, on vaatekammari, mihin ennen sinuakin moni jo on riisunut vaattehensa!"
Totellen pienintäkin käskyä hetaalla, pelkääväisellä kuuliaisuudella, tempasi Loviisa oven auki, mutta peräytyi kohta säikähdyksellä. Se oli luuhuone, puolillaan kuivettuneita kalloja sekä luita.
"Minua peloittaa ruveta tässä muuttamaan vaatteitani — ihan yksinäni. — Mutta, jos te, arvoisa isä, niin käskette, tapahtukoon teidän tahtonne!"
"Mitä, sinä turhuuden lapsi, eihän nuot jäännökset tuossa olekaan muuta, kuin semmoisten ihmisten maallinen vaatteus, jotka aikanansa myös olivat johtajina tahi seuraajina ajamisessa tämän maailman huvitusten perään. Ja samallaiseksi sinäkin kerran tulet, vaikka kuinka täällä tepastelisit ja keikkailisit, visertäisit ja viuluas vinguttaisit. Sinun ja kaikkein muittenkin turhamaisen, maallisen huvituksen harjoittajain täytyy viimein tulla noiden rumain luitten kaltaisiksi, joita nyt narrimainen hempuisuutesi pelkää ja kammoo nähdä."
"Älkää moittiko minua narrimaisesta hempuisuudesta, arvoisa isä", vastasi laulutyttö; "Jumala sen tietää, kuinka minä kadehdin noiden valjenneitten luitten lepoa. Ja jos, ruumiini niiden päälle laskemalla, voisin ilman synnittä muuttua niiden kaltaiseksi, niin valitsisin tämän luukasan tässä leposijakseni mielummin kuin koreimman, pehmeimmän sängyn koko Skotlannissa."
"Ole kärsivällinen ja lähtään edemmäksi", virkkoi munkki lempeämmällä äänellä. "Elonleikkaajan ei ole lupa jättää elon korjuuta, ennen kuin päivän laskeminen näyttää että päivätyö on lopussa."
He astuivat taas eteenpäin. Pitkän käytävän päähän päästyä, avasi veli Cyprianus taas oven; siinä näkyi pieni kammari, tahi kenties kappeli, sillä se oli koristettu ristiin-naulitun kuvalla, jonka edessä neljä lamppua oli palamassa. Kaikki kumarsivat päätänsä ja ristivät silmiänsä; ja munkki kysyi tytöltä, viitaten ristiin-naulitun kuvaa: "Mitä tämä kuva tässä merkitsee?"
"Että Hän kutsuu luoksensa syntistäkin yhtä hyvin kuin hurskasta."
"Niin, jos syntinen luopuu synnistänsä", lausui munkki, jonka ääni nyt oli paljon lempeämpi. "Laita itses siinä valmiiksi matkahasi."