"Älkää siitä huoliko", vastasi Loviisa, "taivas on selkeä — täällä on pensaita ja pehkoja kyllin jokirannalla. Charlot ja minä me voimme hyvin laittaa puun vesoista sijaa itsellemme yhdeksi yöksi. Ja huomennahan minä teidän avullanne pääsen pois sinne, mihin ei sorto ja häijyys ylety. Oi, yö pian kulun, kun huomispäivä tuopi uutta toivoa! — Mitäs te vielä täällä viivytte, kun teidän Valentinenne jo teitä odottelee? Ohhoh, täytyypä mun sanoa teitä laimeaksi rakastajaksi, ja tiedättehän te ettei runoilijan moitteet ole leikin-asia."
"En voi sinua jättää tänne, tyttö", virkkoi seppä, jonka sydän nyt oli kokonaan heltynyt. "Sulaa murhaa olisi, jos sallisin sinun jäädä yöksi kolkon skotlantilaisen Helmikuu-viiman käsiin. Ei, ei — sillä lailla olisin huonosti täyttänyt lupaukseni, ja jos minä joutuisinkin moitteen alaiseksi, niin se olisi vaan ansaittu rangaistus siitä, että minä, sen nyt näen, kohtelin sinua enemmän omien väärien luulojeni kun sinun syysi mukaan. — Tule kanssani, tyttö, sinun pitää saada turvallinen ja kunniallinen yösija täksi yöksi, tulkoon siitä mi tulleekin. Se olisi huonoa kohteliaisuutta minun Katrilleni, jos jättäisin sun tyttöraukan tänne viluun nääntymään ainoasti siksi, että saisin tuntia aikaisemmin päästä Katrin luokse."
Näin sanoen karkaisi seppä sydäntänsä sitä pelkoa vaataan, jonka tästä teosta mahdollisesti tulevat pahat seuraukset ja juorupuheet hänessä nostivat; miehuullinen Heikki päätti olla huolimatta kaikista häijyistä kielilakkareista ja suoda kuljeksija-raukalle turvapaikan omassa talossansa. Siihen kuitenkin tulee lisätä, että hän sen teki kovin vastahakoisesti ja ikäänkuin jostain hyväntahtoisuuden hurmauksesta.
Ennenkuin hänen rakkautensa kiintyi Perth'in kaupungin Kaunottareen, oli näet tää Vulkan'in vankka poika, hurjaa luontoansa totellen, myön ollut yhtä harras Venus'en kuin nyt yhä vielä Mars'in[22] palvelija; ja vasta tää totinen rakkaus oli kokonaan luovuttanut hänet irstaista huvituksista. Hän oli siin syystä arka niin äsken saadusta vakavuuden maineestaan, jota hänen seurustelemisensa tuon kulkijain-raukan kanssa voi jälleen saattaa epäluulon-alaiseksi. Myös pelkäsi hän kenties, että oli liika vaarallista näin antaa itsensä kiusaukselle alttiiksi — ja sen lisäksi oli hän pahoilla mielin siitä kun niin suuri osa Valentinin päivästä meni hukkaan, jota hänen, vanhan tavan mukaan, ei olisi ollut ainoasti lupa, mutta myös velvollisuus viettää Valentine-kumppalinsa seurassa. Matka Kinfauns'iin sekä sen jälkeen tapahtuneet monet seikat olivat häneltä vieneet koko päivän, ja nyt jo oli melkein iltamessun aika.
Hän näkyi tahtovan kiiruulla lyhentää ajan, jota hänen vieläkin täytyi kuluttaa hänen rakkaimmalle toivoillensa niin peräti vieraasen asiaan. Pitkin askelin astui hän Dominikolaisten puutarhan halki, siitä kaupunkiin, mihin tultuansa kääri viitan kasvojensa alipuolen peitteeksi sekä veti lakin syvälle, ettei myös yläpuoli näkyisi. Näin jatkoi hän tietänsä yhä samalla kiiruulla syrjäkatuja sekä raitteja pitkin, siinä toivossa että hän voisi kenenkään huomaamatta päästä Wynd-kadulle kotiinsa. Mutta kun hän tätä vauhtia oli noin kymmenen minuuttia kulkenut, johtui hänelle mieleen, että kenties tyttö ei jaksanutkaan häntä niin nopeaan seurata. Hän katsahti siis taaksensa närkkäällä kärsimättömyydellä, joka kuitenkin kohta muuttui surkuttelevaisuudeksi, kun hän huomasi, kuinka se raukka kiireisestä kulustansa jo oli aivan uuvuksissa.
"No olenpa ma, totta mar', aika luontokappale", virkkoi Heikki itseksensä. "Oli minun kiiruuni vaikka kuinka tulinen, eihän se kuitenkaan tyttö-paralle kasvattanut lentimiä! Ja niin raskas taakka kuin hänellä on kannettavana vielä päälliseksi! Olen ma, kun olenkin, järjetön luontokappale, kaikissa asioissa, missä vaimoväen kanssa on tekemistä, ja teen aina väärin, juuri kun minulla olisi paras halu tehdä oikein. — Kuules, tyttö, annas kun minä otan nuot kapineesi kantaakseni. Sillä lailla joutuu matkamme paremmin."
Loviisa parka tahtoi panna vastaan, mutta hengästyksissään ei hän saanutkaan sanoja suustansa. Hän salli siis Heikin ottaa se pieni vasu; koira, sen nähtyänsä, juoksi kohta suoraan Heikin luokse ja nousi takakäpälilleen, räpytellen etukäpälillä ja hiljaa vinkuen, ikään kuin olisi rukoillut että hänet myöskin otettaisiin kannettavaksi.
"No, no, täytyneehän sitten ottaa sinutkin syliin", virkkoi seppä, joka näki että elävä-parka oli väsyksissä.
"Hyi, Charlot!" kielsi Loviisa; "tiedäthän että minä kannan sinua itse."
Hän yritti ottaa pikku koiraa ylös; mutta se väistyi pois, ja hyppäsi sepän toiselle puolelle, uudestaan pyrkien syliin.