"Ei minulla ole yhtään seuralaista, minun tietääkseni", vastasi prinssi, "joka teidän mielipahaanne ansaitsisi, kuninkaallinen majesteetti".
"Ei mitään verukkeita, poika — Missäs sinä olit St. Valentin'in aatto-iltana?"
"Toivottavasti sitä hyvää pyhäämiestä palvelemassa, niinkuin tomun lapsen sopii", vastasi nuorukainen huolettomasti.
"Jospa minun kuninkaallinen veljenpoikani olisi hyvä ja kertoisi meille minkälaisilla asioilla hänen tallimestarinsa kävi sinä pyhän-aattona", kysyi Albanyn herttua.
"Puhu, Taavetti — minä käsken sinua puhumaan", sanoi kuningas.
"Ramorny oli minun palveluksessani — se vastaus, toivon mä, riittänee minun sedälleni".
"Vaan se ei riitä minulle", jatkoi suuttunut isä. "Jumala sen tietää, etten ole koskaan himonnut kenenkään miehen verta — mutta tuon Ramornyn pään minä tahdon saada poikki, jos suinkin vaan laki sen voi sallia. Hän on ollut yllyttäjänä sekä osan-ottajana kaikkiin sinun irstaisuuksiisi ja hullutuksiisi. Mutta kyllä pidän huolta, ettei niin enää tapahdu. — Kutsu Mac-Lewis sekä muutamia vahtimiehiä!"
"Älkää tehkö pahaa viattomalle miehelle", virkkoi prinssi, joka tahtoi millä hinnalla hyvänsä pelastaa suosituistansa tuosta uhkaavasta vaarasta. "Minä panen kunniasanani pantiksi, että Ramorny oli minun asioillani, eikä siis voinut olla tuohon yömeteliin osallinen".
"Kavala valehtelija!" sanoi kuningas, näyttäen prinssille erästä sormusta, "tässä näet Ramornyn sinetti-sormuksen, joka häneltä siihen häpeälliseen kahakkaan katosi! Se oli joutunut yhden Douglas'in seuralaisen käsiin, ja kreivi sen on antanut veljelleni. Älä puhu mitään Ramornyn puolesta, sillä hänen tulee kuolla. Ja mene sinä pois minun silmieni edestä, katumaan hänen turmiollisia neuvojansa, jotka tekevät että sinä nyt tässä seisot edessäni, valhe kielelläsi! — Hyi häpeä, Taavetti, häpeä! Sinä, minun poikani, olet valehdellut isällesi; sinä ritari, olet valehdellut ritaristosi päällikölle!"
Prinssi seisoi ääneti, sillä hänen omatuntonsa oli herätetty, ja hänen petoksensa ilmi todistettu. Sitten hän antoi valtaa kunniantunnolle, joka hänellä kuitenkin oli sydämensä pohjassa, ja heitti itsensä isänsä jalkojen juureen.