Qventin Durward'in mielestä äänessä, jolla nämä sanat lausuttiin, tuntui olevan jotakin erittäin outoa ja ilkeää; ja vilkaistuaan äkkiä puhujaan, hän olikin huomaavinansa hänen katseessaan, ylähuulen irvistyksessä sekä terävän ja synkän silmän iskussa jotakin, mikä saattoi vahvistaa sanojen synnyttämää inhonsekaista hämmästystä. »Minulle on puhuttu rosvoista», ajatteli Durward itsekseen, »sekä kavalista viekoittelijoista ja kaulanleikkaajista — mitäs jos tuo mies tuolla onkin murhaaja ja tämä vanha konna hänen viekoituslintunsa? Parasta olla varuillansa — minulta eivät saa saaliiksi paljoa muuta kuin skotlantilaisen kelpo löylytyksen.»
Hänen näitä miettiessään he tulivat aukealle paikalle, missä suuret puut seisoivat loitolla toisistansa ja maa, joka oli raivattu puhtaaksi viidakosta ja pensaista, oli pehmoisen, ihanan nurmivaipan peitossa, joka suojattuna auringon näännyttävältä paahteelta oli täällä paljoa rehevämpi ja tuoreempi kuin tavallisesti Ranskassa. Puut tässä muusta maailmasta erotetussa paikassa olivat enimmäkseen pyökkejä sekä jalavia, oikeita jättiläisiä pituudeltaan, kohoten ikäänkuin lehtivuoren huippuina ylös ilmoihin. Näiden maan majesteetillisten kasvattien lomista tirkisteli esiin aukean kaikkein lakeimmalla kohdalla seisova matala kappeli, jonka ohitse pikkuinen puro liritteli. Kappelin rakennustyyli oli yksinkertaisinta, koristeettominta laatua; sen vieressä oli pikkuinen mökki varattuna erakolle tai jollekin muulle yksinäiselle papille, joka asui täällä, säännöllisesti alttaripalvelusta toimitellen. Pienessä seinäkomerossa, kaarellisen oven yläpuolella, seisoi kivinen Pyhän Hubertin kuvapatsas, jonka kaulassa riippui käyrä metsätorvi ja jalkojen juuressa lepäsi pari yhteen kahlittua hurttakoiraa. Asemansa vuoksi, kappeli kun oli täällä puiston keskellä, jossa oli niin runsaasti metsänriistaa, olikin aivan sopivaa, että se oli omistettu tuolle pyhälle metsämiehelle.
Tätä pientä jumalanhuonetta kohti vanha mies käänsi kulkunsa, ja nuori Durward seurasi hänen jäljessänsä. Heidän lähestyessään ilmestyi pappi, täydessä messupuvussa paikalle; hän oli juuri menossa mökistään kappeliin, epäilemättä aikoen toimittaa pyhää virkaansa. Durward kumarsi syvään papille, niinkuin pyhälle säädylle tuleva kunnioitus vaati; hänen kumppaninsa, osoittaen vieläkin hartaampaa jumalisuutta, laskeusi toiselle polvelleen, saadakseen pyhän miehen siunauksen, ja seurasi sen jälkeen pappia kirkkoon, osoittaen astunnassaan sekä muussa käytöksessään syvimmästä sydämestä tulevaa katuvaisuutta ja nöyryyttä.
Kappelin sisusta oli koristettu sen suojeluspyhimyksen maallisia toimia silmällä pitäen. Alttarin molemmilla puolilla ja muuallakin riippui tapettien ja esirippujen asemesta harvinaisten eläinten nahkoja, joita metsämiehet eri maissa pyydystävät, ja pitkin seiniä oli itse paikalle kuvaavina koristeina metsätorvia, jousia, viiniä ynnä muita metsämiehen kaluja, hirvien, susien sekä kaikenlaisten muitten metsänotusten päitä. Kaikki koristeet olivat itse paikan luonteen mukaisia muistuttaen metsää mieleen; yksinpä messukin ollen tavallista lyhyempi, oli sitä lajia, jota metsämiehen messuksi sanottiin siitä syystä, että sellaisia pidettiin korkeille ja mahtaville herroille, joiden mieli jumalanpalveluksen aikana jo maltittomasti paloi heidän rakkaimpaan huvitukseensa.
Tätä lyhyttä kirkonmenoa Durward'in kumppani näytti kuuntelevan tarkasti ja tunnollisesti. Durward puolestaan, jonka mielessä ei liikkunut suorastaan jumalisia mietteitä, ei voinut olla salaa moittimatta itseään, että hän epäluuloillansa oli tehnyt vääryyttä näin hyvälle ja nöyrälle miehelle. Kaukana siitä että hän yhä olisi luullut häntä rosvojen kumppaniksi ja apulaiseksi, hän nyt töin tuskin saattoi olla pitämättä häntä pyhän miehen vertaisena.
Kun messu oli päättynyt, läksivät he yhdessä ulos kappelista, ja vanha mies virkkoi nuorelle kumppanilleen: »Täältä ei ole enää pitkä matka kylään — nyt voit hyvällä omallatunnolla syödä aamiaisesi — seuraa siis minua.»
Kääntyen oikealle ja astuen polkua, joka vähitellen nousi ylöspäin, hän varoitti kumppaniaan poikkeamasta polulta, vieläpä kehoitti häntä pysymään niin paljon kuin mahdollista sen keskellä. Durward ei voinut olla tiedustamatta syytä tähän varovaisuuteen.
»Sinä olet nyt lähellä kuninkaan hovia, veikkoseni», vastasi hänen oppaansa, »ja, Pasques-Dieu! onpa siinä hiukan väliä, käveleekö täällä vai teidän kotoisilla kanervakankaillanne. Jokainen kyynärän ala tätä maata, polkua lukuunottamatta, jolla me kuljemme, on tehty vaaralliseksi, milt'ei mahdottomaksi kulkea, siihen on viritetty pauloja ja satimia, joihin on viikatteen teriä piilotettu, niin että varomattoman kävelijän jäsenet voivat taittua yhtä helposti kuin kassara katkoo orapihlajavesan. Onpa täällä vielä sankarautoja, jotka voisivat puhkoa sääresi, sekä sudenkuoppia, tarpeeksi syviä, että niihin jäisit ikipäiviksesi. Me olemme näet nyt kuninkaan asunnon lähistössä ja pianpa saamme nähdä linnan julkisivun.»
»Jos minä olisin Ranskan kuningas», sanoi nuorukainen, »enpä viitsisi vaivata itseäni satimien ja loukkojen virittämisellä, vaan koettaisin sen sijaan hallita niin hyvin, ettei kukaan ihminen uskaltaisi pahoin aikomuksin lähetä asuntoani; ja mitä rauhallisiin ja hyvänsuopiin ihmisiin tulee, niin mitä enemmän niitä saapuisi, sitä iloisempia me olisimme.»
Vanha mies katsoi ympärilleen, ikäänkuin säikähtäen, ja sanoi: »Sh, sh, herra Samettitasku Junkkari! En muistanut vielä kertoa sinulle eräästä suuresta vaarasta näillä seuduin, nimittäin siitä, että jokainen lehtikin näissä puissa on korvana, joka saattaa kaikki täällä puhutut sanat kuninkaan omaan kamariin.»