»Enkö, lordi Crawford, saisi sanoa edes yhden sanan noille kauniille kreivittärille?» kysyi Orleans'in herttua.
»Ette tavuakaan», vastasi Crawford, »minä olen liiaksi teidän ystävänne, kuninkaallinen herttua, jotta voisin sallia semmoista hullutusta.» — Sitten hän lisäsi, kääntyen Qventin'in puoleen: »Sinä, poikaseni, olet velvollisuutesi tehnyt. Jatka matkaasi ja noudata sitä käskyä, joka on sinun täytettäväksesi uskottu.»
»Sallikaa minun puhua, lordi Crawford», virkkoi Tristan ainaisella raa'alla puhetavallaan, »tuon nuorukaisen pitää saada toinen opas. En tule toimeen ilman Petit-André'tä, koska tässä näkyy hänelle työtä tulevan.»
»Nuori herra», sanoi Petit-André nyt likemmäksi astuen, »kulkekoon vain suoraan tuota tietä eteenpäin, niin hän joutuu paikkaan, missä hän tapaa oppaaksi määrätyn miehen. — Minä en, vaikka tarjottaisiin tuhat kultakolikkoa, huolisi tänään olla poissa! Olenhan minä jo hirttänyt montakin ritaria ja knaapia, ynnä myös rikkaita raatimiehiä ja pormestareita kaupan päälliseksi — ovatpahan kreivit ja markiisitkin kokeneet sormieni näppäryyttä — mutta — hum!» — hän katsahti herttuaan ikäänkuin osoittaaksensa, että hän mielellään olisi lisännyt sanat: »kuninkaallinen prinssi!» — »Hah, hah, haa! Petit-André, sinun nimesi mainitaan vielä aikakirjoissa!»
»Sallitteko te roistojenne pitää tuommoista puhetta näin korkean herran kuullen?» moitti Crawford, ankarasti katsahtaen Tristaniin.
»Miks'ette te heitä kurita itse, uljas lordi?» kysäisi Tristan yrmeästi vastaan.
»Senvuoksi että sinun kätesi on ainoa tässä seurassa, joka voi piestä tuota mokomaa sen tulematta siitä halvemmaksi.»
»Pitäkää omat miehenne kurissa, kyllä minä väestäni vastaan», tiuskasi yliprovossi.
Crawford'in kielen päässä näytti pyörivän vihainen vastaus; mutta asiaa tarkemmin mietittyään hän kääntyi äkisti selin Tristan'iin, pyysi Orleans'in herttuaa sekä Dunoista yhtä kummallekin puolellensa ratsastamaan, kumarsi jäähyväisiksi kreivittärille, ja sanoi Qventin'ille: »Jumala suojelkoon sinua, poikaseni! Uljaasti olet palveluksesi alottanut, vaikka tämä asia onkin hyvin surettava.» Crawfordin jo ollessa lähtemäisillään kuuli Qventin Dunois'n kuiskaavan hänelle: »Viettekö meidät Plessis'in?»
»En, onneton, hurjapää ystäväni», vastasi Crawford huoaten, »vaan
Loches'en.»