»Hän on myöntänyt olevansa Ludvigin henkivartijoihin kuuluva jousimies
— Ludvigin, joka on Lüttich'in vapauden suojelija!»
Väkijoukosta kohosi nyt huutoa ja melua, josta kuuluivat sekaisin sanat: »Eläköön Ludvig, Ranskan kuningas! Eläkööt skotlantilaiset henkivartijat! Eläköön tämä uljas jousimies! Vapautta, vapautta tai kuolemaa! Ei mitään veroja! Eläköön uljas Ardenni-vuoriston Metsäkarju! Surma Burgundin Kaarlelle! Surma Bourbon'ille jä hänen hiipalleen!»
Qventin oli melkein pyörryksissä tästä melusta, joka alkoi yhä uudestaan toisella haaralla, kun se toisella oli lakannut, nousten ja laskien niinkuin meren aallot, ja johon yhtyivät vielä tuhannet äänet, jotka karjuivat joukoittain etäisemmillä kaduilla sekä toreilla; meidän skotlantilaisellamme ei ollut tässä sekamelskeessä vielä ollut aikaa arvata kapinan oikeaa tarkoitusta eikä päättää miten itse käyttäytyä.
Hän oli unohtanut, että joku hänen kumppaneistaan, Orleans'in herttuan ja Dunois'n kanssa olleen kahakan jälkeen, oli lordi Crawford'in käskystä antanut hänelle Dunois'n miekan halkaiseman kypärän sijasta teräksellä päärmätyn lakin, jommoiset kuuluivat skotlantilaisten henkivartijain yleisesti tunnettuun pukuun. Nyt oli yksi noita, henkivartijoita, jotka aina olivat Ludvigin persoonan ympärillä, ilmestynyt tämän kaupungin kaduille, jonka tyytymättömyyttä Ranskan kuninkaan salavehkeilijät aina olivat kiihdyttäneet; luonnollistahan oli, että lüttichiläiset tämän johdosta luulivat Ludvigin nyt tahtovan ruveta heitä julkisesti auttamaan. Ja huhu suurensi pian tämän yksinäisen jousimiehen ilmestymisen Ludvig kuninkaalta tulleeksi kiireellisen ja voimallisen avun lupaukseksi — kerrottiinpa, että ranskalainen apu-armeija jo oli pian tulossa kaupunkiin jostakin portista, vaikka ei kukaan osannut tarkkaan sanoa mistä.
Mahdotonta oli tätä näin yleistä luuloa saada kumotuksi, sen Qventin ymmärsi — ymmärsipä hän senkin että jokainen yritys saada tähän luuloon piintyneitä ihmisiä siitä luopumaan, syöksisi vain yrittäjän vaaraan, ja sellaiseen antautumista hän tässä tilaisuudessa piti aivan tarpeettomana. Hän teki siis kiireesti sen päätöksen, että hän koettaisi päästä pakoon niin hyvin ja pian kuin mahdollista. Tämä päätös kypsyi hänen mielessään sinä aikana kun häntä saatettiin raastupaan, johon kaupungin etevimmät porvarit par'aikaa kiiruhtivat kokoon kuullakseen niitä sanomia, jotka Qventin'in luultiin tuoneen mukanaan, ja pitääkseen hänelle sen jälkeen komeat juomingit.
Huolimatta hänen vastustelemisestaan; jota selitettiin ujoudeksi, ympäröi häntä nyt kansansuosion jokseenkin inhottava tulva kaikilta puolin. Hänen molemmat pormestari-ystävänsä olivat tarttuneet häntä käsivarsiin kiinni. Hänen edessään Nickel Block, teurastaja-ammattikunnan päämies, joka kiireesti oli kutsuttu tänne virkansa toimituksesta teurastushuoneesta, heilutteli surmakirvestänsä, joka vielä oli veressä sekä aivojen tahrassa, sillä rohkeudella ja sulavuudella, jonka viina yksin voi antaa. Hänen takanaan kulki pitkä, laiha roikale, hyvin humaltunut ja isänmaanrakkaudesta innostunut Klaus Hammerlein, rautaseppien ammattiesimies, vähintään tuhatmäärä pesemättömiä ammattilaisiansa perässään. Kankureita, naulaseppiä, köydenpunoojia, kaikenlaatuisia ja kaikenarvoisia käsityöläisiä tulvaili esiin joukon jatkoksi jokaiselta synkältä, soukalta sivukadulta. Poispääsö näkyi olevan vaarallinen ja mahdoton.
Tässä pulassaan Durward kääntyi Rouslaer'in puoleen, joka piteli häntä toisesta käsikynkästä, ja Pavillon'in puoleen, joka oli ottanut toisen käsivarren omakseen, ja jotka näin taluttivat häntä tuon juhlasaattojoukon etupäässä, jonka kunnioituksen esineeksi hän niin arvaamatta oli joutunut. Hän selitti heille kiireesti, että hän ajattelematta oli pannut päähänsä skotlantilaisten henkivartijain lakin, koska sille rautalakille, jossa hän aikoi matkustaa, oli tullut vahinko.
Hän sanoi olevansa pahoillaan siitä, että hänen säätynsä ja matkansa tarkoitus tämän seikan kautta olivat tulleet yleisesti tiedoksi, lüttichiläiset kun olivat terävällä älyllään heti tehneet siitä luonnollisesti seuraavat johtopäätökset. Lisäksi hän vielä viittasi siihen, että hänen, jos hänet nyt vietäisiin raatihuoneeseen, nähtävästi ja valitettavasti olisi pakko ilmoittaa sinne kokoontuneille kaupungin vanhimmille joitakuita asioita, jotka kuningas oikeastaan oli käskenyt hänen säästää yksistään kuninkaallisen majesteetin kunnon ystävien, herrojen Rouslaer'in ja Pavillon'in korvia varten.
Tämä viimeinen viittaus vaikutti heti taikasanan tavoin molempiin pormestareihin, jotka olivat Lüttich'in kapinallisten porvarien etevimmät päälliköt, ja niinkuin kansanjohtajat ainakin, halusivat niin paljon kuin suinkin pitää asiain ohjat omissa käsissään. He tekivät siis heti sellaisen sopimuksen, että Durward poistuisi nyt vähäksi aikaa kaupungista ja vasta yöllä palaisi takaisin Rouslaer'in taloon, likelle Schönwald'in puolista kaupunginporttia, puhelemaan heidän kanssansa kolmen kesken. Durward kertoi heille tätä nykyä asuvansa piispan linnassa sillä tekosyyllä, että hän oli tuonut kirjeitä Ranskan hovista, mutta hänen oikea asiansa, niinkuin he olivat arvanneet, oli aiottu Lüttich'in porvareille; ja tämä monimutkainen asianajo samoin kuin myös tämmöiselle asialle lähetetyn sanantuojan sääty ja arvo olivat niin kokonaan Ludvigin tapojen mukaiset, ettei kumpikaan seikka herättänyt mitään epäilystä eikä kummastusta.
Melkein heti tämän selityksen jälkeen he saapuivat kansanvirran mukana Pavillon'in talon ovelle, jonka julkisivu antoi eräälle valtakadulle, mutta jonka takapuoli sekä taloon kuuluva puutarha ja nahkatehtaiden pitkä rivi oli Maas-joen puolella ulottuen aina sen rantaan saakka; tämä isänmaallinen porvari oli näet ammatiltaan nahkuri.