»Kenties on jotain sellaista voinut minulla mielessä olla», sanoi Durward huolettomasti; »mutta jos niin olikin, niin se halu on nyt haihtunut.»
»Kuinkas niin, nuori herra?» kysyi ranskalainen jotenkin tylysti. »Puhutko täten virasta, johon jalosukuisimmatkin kansalaisistasi kilpaa pyrkivät?»
»Minä toivotan heille siihen onnea», sanoi Qventin kylmäkiskoisesti. —»Suoraan sanoen, olisihan Ranskan kuninkaan palveleminen ollut minulle hyvinkin mieleen. Mutta, olivatpa vaatteet kuinka koreat tahansa ja ruoka kuinka herkkuisaa hyvänsä, niin on minusta kuitenkin olo taivaan kannen alla hauskempi kuin jos olisin suljettu häkkiin tai pääskysen pesään tai miksi te sanoittekaan noita rautaristikkoisia pippurirasioita. Sitä paitsi», lisäsi hän hiljempaa, »totta puhuen, en viihtyisi linnassa, missä karsikkopuu kasvaa tuommoisia terhoja, jommoisia tuolla näkee.»
»Kyllähän arvaan mitä tarkoitat», sanoi ranskalainen; »mutta sano asiasi selvemmin.»
»Vielä selvemmin sanoen siis», sanoi nuorukainen, »tuolla seisoo jalo tammi noin nuolenkantaman päässä linnasta — ja siinä tammessa riippuu mies, harmaa takki päällään, samanlainen kuin tämä, mikä minulla on.»
»Oikein, aivanpa niin!» virkkoi ranskalainen. — »Pasques-Dieu! Katsos mikä apu on nuorista silmistä! Olinhan minäkin näkevinäni jotakin, mutta luulin sitä vain oksien välissä istuvaksi korpiksi. Mutta tuo näky ei ole millään lailla outo, poikaseni. Kun kesä lakastuu syksyksi ja kuutamo-yöt ovat pitkät ja tiet tulevat vaarallisiksi, saat nähdä kymmenen, vieläpä parikinkymmentä tuommoista terhoa yhtenä rypäleenä riippuvan tuossa vanhassa, jäkäläisessä tammessa. — Mutta mitäs se haittaa? — Sellaiset liput peloittavat konnia; ja joka kerta, kun yksi heittiö siihen karttuu lisää, saattaa rehellinen mies olla varma siitä, että Ranskassa on yksi varas, kavaltaja, maantienrosvo ja kansansortaja vähemmän kuin ennen. Nämä poikaseni, ovat todistuksia siitä, että meidän kuninkaamme rakastaa oikeutta.»
»Olisinpas minä hirtättänyt ne toki hiukkaa etemmäksi palatsista, jos Ludvig kuninkaana olisin», sanoi nuorukainen. — »Minun kotimaassani me hirtämme rosvojen raadot semmoisille paikoille, missä elävät rosvot kuljeksivat, mutta emme puutarhoihimme emmekä kyyhkyslakkojemme katolle. Tuntuupa tuon raadon hajukin — hyi! — sieraimiini, vaikka näin kaukana seisomme.»
»Jos elät niin kauan, että sinusta tulee kuninkaasi rehellinen ja uskollinen palvelija, poikaseni», vastasi ranskalainen, »niin saat nähdä, ettei mikään haju ole niin makea kuin kuolleen petturin.»
»Enpä soisikaan eläväni niin kauan, että minulta sieraimieni haju tai silmieni näkö tylsistyisi», sanoi skotlantilainen. — »Osoita minulle elävä petturi, ja tässä on käteni, tässä aseeni; mutta kun elämä on lopussa, ei pitäisi vihankaan enää elää. — Mutta nyt luullakseni me tulemmekin jo kylään, jossa toivon voivani teille näyttää, ettei äskeinen kylpy yhtä vähän kuin inhon tunteenikaan ole saaneet ruokahaluani pilatuksi. Suoritaan siis, hyvä ystävä, ravintolaan, niin joutuisaan kuin suinkin jaksatte. — Mutta ennenkuin suostun nauttimaan teidän vieraanvaraisuudestanne, pyytäisin saada tietää, millä nimellä minun tulee teitä nimittää.»
»Ihmiset sanovat minua mestari Pietariksi», vastasi hänen kumppaninsa. — »Arvonimistä minä en tiedä mitään. Suora mies, joka tulee toimeen omilla tavaroillaan — se on minun leimani.»