»Niin totta kuin tähtitaivas on päämme yläpuolella», huusi Hairaddin, »te liikahdatte sittenkin. Minä vannon teille kaiken sen kautta, jota hupsut koskaan ovat pyhänä pitäneet, että te täällä olette tekemisissä miehen kanssa, joka ei pitkältä ajattelisi, ennenkuin hän riisuisi teidät paljaaksi, sitoisi puuhun ja jättäisi teidät siten oman onnenne nojaan!»
»Ei», sanoi Marthon käyden väliin, »älä pane pahaksi, mutta tälle neidolle ei saa tapahtua mitään väkivaltaa. On minullakin puukko niinkuin sinulla, ja minäkin osaan sitä käyttää. Hän on hyvänluontoinen nainen, vaikka hupsu. — Ja, te armollinen neiti, nouskaa nyt ja seuratkaa minua. — Tässä on tapahtunut erehdys; mutta onhan sekin toki jotain, kun henkenne on pelastunut. On niitä montakin tuossa linnassa, jotka uhraisivat kaiken maailman rikkauden, jos voisivat olla täällä, missä me nyt seisomme.»
Marthon'in puhuessa toi tuuli Schönwald'in linnasta heidän korviinsa huudon, jossa voitonriemu kajahteli sekaisin pelon ja tuskanparahdusten kanssa.
»Kuulkaapas tuota, armollinen neito!» sanoi Hairaddin, »ja olkaa kiitollinen, ettei teidän tarvitse soittaa kimakkaa äänipilliänne noissa soittajaisissa. Uskokaa vain minua, kyllä minä rehellisesti pidän huolen teistä, ja tähdet kyllä täyttävät lupauksensa, niin että te saatte kelpo puolison.»
Niinkuin metsäneläin, joka pelosta ja uupumuksesta on tullut voimattomaksi, heittäytyi kreivitär Hameline nyt oppaittensa johdettavaksi, ja salli vastustelematta viedä itsensä mitä tietä he tahtoivat.
Ja niin kovin hämmentynyt oli hänen päänsä ja hänen voimansa niin peräti lopussa, että molemmat arvoisat seuralaiset, jotka puoleksi taluttivat, puoleksi kantoivat häntä, saattoivat aivan hänen ymmärtämättänsä puhella keskenään.
»Minä sanoin aina tätä sinun hankettasi hullutukseksi», sanoi Marthon. »Jos olisit saattanut molemmat nuoret yhteen, kas silloin he olisivat olleet kiitollisuudenvelassa meille ja meillä olisi ollut jalansijaa heidän linnassaan. Mutta mitä etua kauniilla nuorukaisella olisi ollut tämmöisen vanhan hupakon naimisesta?»
»Rizpah», sanoi Hairaddin, »sinä olet antanut nimittää itseäsi kristityllä nimellä ja asuskellut näiden hullujen ihmisten teltoissa, niin että itsekin olet taipunut heidän hullutuksiinsa. Kuinka saatoin aavistaa, että tuo poika pitäisi niin suurta väliä muutamista vuosista sinne tai tänne, koska tämän avioliiton edut olivat niin silmäänpistävät? Ja tiedäthän itse, ettei tuota kainoa tyttöstä ikänä olisi saatu lausumaan niin suoria sanoja kuin tämän taipuisan kreivittären, joka nyt riippuu käsivarsiemme nojassa yhtä raskaana kuin villasäkki. Olinpa mielistynyt tuohon poikaan ja aioin tehdä hänelle ystäväntyön. Jos hän tämän vanhanpiian naisi, niin olisi hän onnen reessä; jos olisimme hänet saattaneet Isabellan kanssa yhteen, niin olisimme ärsyttäneet hänen niskaansa De la Marck'in, Burgundin, Ranskan — kaikki, jotka vaativat itselleen oikeuden määrätä tämän tyttösen kohtalon. Ja koska tämän hupakon rikkaus pääasiallisesti on kultana ja kalleina kivinä, niin olisimme mekin siitä saaneet osamme. Mutta jousen jänne on katkennut ja nuoli ei ole sattunut. Viekäämme tämä tässä Vilhelm Partasuulle. Nyt kun hän tapansa mukaan lienee jo täydessä humalassa, ei hän niin tarkoin eroittane vanhaa tai nuorta krevitärtä. Lähdetään, Rizpah — älä anna mielesi masentua. Kirkas Aldeboran-tähti on yhä vielä myötäinen Erämaan lapsille!»