Näin puhuen hän alkoi retostellen astua Qventin'in perässä, joka hänen tähtensä hidastutti kulkuansa, sillä hän käsitti kuinka tärkeä hänelle olisi niin mahtavan miehen suojelus, vaikka hän sydämessään samalla kiroili tätä kiusallista estettä.
Portaitten yläpäässä oli etuhuone täynnä kirstuja ja rasioita, joissa näkyi ryöstön jälkiä, sillä osa niiden sisällyksestä oli siroiteltu ympäri lattiaa. Takalla seisova, kytevä lamppu loi hämärää valoa kuolleeseen tai pyörtyneeseen mieheen, joka makasi takan päällä.
Rientäen Pavillon'in luota, niinkuin vartijansa talutinvitjoista irtaantunut jäniskoira, ja tempaisten itsensä voimakkaasti irti, että vähällä oli sysätä pormestarin kumoon, Durward juoksi toisen ja kolmannenkin huoneen läpi, joista viimeinen näytti olevan Croyen neitojen makuuhuone. Mutta ei niissäkään näkynyt elävää sielua. Hän huusi neiti Isabellaa nimeltä, ensin hiljaa, sitten kovemmin, viimein tuskallisella voimalla; mutta ei kuulunut mitään vastausta. Hän väänteli käsiänsä, hän repi tuhkaansa, hän polki jalkaa toivottomuutensa vimmassa. Vihdoin havaitsi hän kuitenkin pienen valonsäteen, joka pilkoitti makuuhuoneen pimeimmän nurkan tapetin raon kautta ilmaisten takana olevaa komeroa. Qventin riensi sitä tutkimaan. Hän löysikin todella salaoven, mutta ensi kiireessään hän ei saanutkaan sitä auki. Huolimatta kaikista ponnistuksista ja kivuista hän ryntäsi nyt ovea vastaan ruumiinsa koko voimalla ja raskaudella; ja niin ankara oli tämä epätoivoinen ponnistus, että se olisi murtanut vahvempiakin lukkoja auki.
Näin hän raivasi itselleen tietä ja syöksi melkein päinpäätimysten pieneen rukoushuoneeseen, missä nainen, joka oli polvillaan maannut tuskallisessa rukouksessa pyhän Neitsyen kuvan edessä, nyt vaipui maahan säikähtäen uutta vaaraa, jota lähenevä melu näytti ennustavan. Durward nosti hänet kiireesti ylös maasta ja — voi ilojen iloa! — siinähän olikin se, jota hän tahtoi pelastaa — Isabella kreivitär! Durward puristi hänet rintaansa vasten — hän rukoili häntä tointumaan — hän kehoitti häntä rohkaisemaan mieltään — sillä nythän Isabella oli sen turvissa, jolla oli miehuutta ja voimaa kyllin suojelemaan häntä vaikka koko armeijaa vastaan.
»Durward!» sanoi neito, kun hän viimeinkin oli tointunut, »tekö siinä todella olettekin? — Sittenhän vielä on hiukkasen toivoa. Luulinpa jo, että kaikki elävät ja maalliset ystävät olivat minut hyljänneet — älkää te enää minusta luopuko!»
»En ikänä — en ikänä!» vakuutti Durward. »Mitä tapahtuneekin — mikä vaara uhanneekin — niin, menköön minulta hukkaan kaikki tuolla siunatulla ristillä lunastettu autuus, jollen seuraa teitä kaikissa kohtaloissa, kunnes ne jälleen vaihtuvat onnellisiksi!»
»Hyvin koreita ja liikuttavia sanoja!» virkkoi karkea, painunut, hengästynyt ääni heidän takanaan. — »Rakkausjuttu, näen minä; ja koko sydämestäni surkuttelen tätä hentoa hempukkaa aivan kuin hän olisi minun oma tyttäreni Trudchen.»
»Teidän pitää tehdä enemmänkin kuin vain surkutella meitä», sanoi Qventin kääntyen puhujan puoleen; »teidän pitää suojella häntä, meinheer (herra) Pavillon. Saan ilmoittaa teille, että teidän liittolaisenne, Ranskan kuningas on uskonut tämän kreivittären minun suojaani; jollette te auta minua, niin että saamme hänet varjelluksi kaikesta vahingosta ja väkivallasta, niin teidän kaupunkinne on menettävä Ludvig kuninkaan suosion. Varsinkin on tämä neito pelastettava Wilhelm de la Marck'in kynsistä.»
»Se taitaa olla vaikeata», sanoi Pavillon, »sillä nuo lanzknecht-roistot ovat oikeita piruja ottamaan selvää tytöistä. Mutta koetanpa tehdä minkä voin. — Mennään toiseen huoneeseen, niin voimme neuvotella siellä. — Porraskäytävä on kapea, ja te voitte hyvin puolustaa ovea peitsellä sillä aikaa kun minä katson ulos ikkunasta ja kutsun kokoon muutamia meidän nahkuriammattikuntamme rivakoita poikia, jotka ovat yhtä uskollisia kuin puukot heidän vyöllänsä. — Mutta kaikkein ensiksi, päästäkää auki nämät soljet — sillä en ole pitänyt tätä rautapaitaa päälläni St. Tron'in tappelun jälkeen, ja olenpa tullut kolme leiviskää raskaammaksi siitä ajasta, jollei Alankomaan vaaka valehtele ja puntari petä.»
Rautaisen kuoren avaaminen tuotti suurta helpoitusta kunnon pormestarille, joka pukeutuessaan siihen oli enemmän ajatellut kiihkeää haluaan saada avustaa Lüttich'in asiaa, kuin kykyänsä kantaa rautavarustusta. Myöhemmin tuli ilmi, että hän ilman omaa ponnistusta, naurettavalla tavalla, voimatta sanaakaan sanoa, oli tihein rivein rynnäkölle rientävän komppaniansa vauhdilla tullut sysätyksi eteenpäin ja nostetuksi muurin yli. Linnan sisäpuolella hän oli samalla tavalla ajellut sinne tänne sitä myöten kuin rynnäkkö tai puolustus virtasi paisuvana luoteena tai pakenevana vuoksena; ja viimein hän, samoinkuin meri heittää ajopuun ensimäiseen parhaaseen lahteen, viskattiin kumoon Croyen kreivittärien huoneitten oven eteen, missä hänen omien rautavarustustensa raskaus sekä vielä lisäksi kahden surmatun ja hänen päällensä kaatuneen miehen paino olisivat kahlehtineet häntä kyllin kauan, jollei Durward olisi pelastanut häntä.