»Ihmeen viisaasti puhuttu», sanoi Qventin. »Olkaa vain rohkea ja antakaa tälle mynheer Pavillon'ille hyviä neuvoja, niin voitte kärsimättä mitään vahinkoa tehdä jaloimman työn, mikä on tullut tehdyksi aina Kaarle Suuren ajoista asti. — Kas tässä, suloinen neito, käärikää päänne tähän huntuun», — kaikellaisia naisten vaatekappaleita oli hajallaan huoneessa — »ja olkaa hyvässä toivossa, sillä muutamien minuuttien perästä me olemme vapaat ja hyvässä turvassa. — Jalo herra», lisäsi hän Pavillon'in puoleen kääntyen, lähtekää nyt matkaan.»
»Malttakaa — malttakaa — silmänräpäys vielä», virkkoi Pavillon. »Minä aavistan pahaa! — De la Marck on hurja mies, oikein metsäkarju luonteeltaan niinkuin nimeltäänkin. Mitäs jos tämä nuori neito on yksi Croyen kreivittäristä — mitäs, jos hän keksii sen ja vimmastuu sen johdosta?»
»Jos olisinkin yksi noista onnettomista naisista», sanoi Isabella pyrkien taas polvilleen hänen eteensä, »niin voisitteko te tällä hädän hetkellä hyljätä minut? Voi jospa todellakin olisin teidän tyttärenne tai vaikkapa kaikkein köyhimmän porvarin tytär!»
»Ei niin köyhiä — niin vallan köyhiä ollakaan, nuori neito — kyllähän me maksamme minkä jaksamme», pani porvari.
»Älkää panko pahaksi, jalo herra», alkoi taas onneton neito.
»Eipä olla jalosukuisia, eikä herrojakaan», sanoi pormestari, »vaan kunnon Lüttich'in porvareita, jotka suorittavat vekselinsä helisevillä kolikoilla. — Mutta se ei kuulu asiaan. — Vaikkapa olisittekin kreivitär, uiiu otan teidät kuitenkin suojelukseeni.»'
»Teidän on velvollisuus häntä suojella, vaikka hän olisi herttuatarkin», sanoi Peterkin, »koska kerran olette sananne antanut.»
»Oikein, Peterkin, aivan oikein»; sanoi pormestari. »Niin on meidän alankomaalaisten tapa: Ein Wort, ein Mann! (Sanasta miestä) ja nyt ei muuta kuin asiaan käsiksi. — Meidän pitää mennä sanomaan jäähyväiset Wilhelm de la Marck'ille; mutta sittenkin aavistan pahaa ajatellessani häntä. Ja jos se olisi kohteliaisuuden käynti, jota voisi välttää, niin eipä minun mieleni suinkaan palaisi sinne.»
»Eikö olisi parempi, koska teillä on semmoinen miesjoukko takananne, mennä portille ja väkisin pyrkiä ulos?» kysyi Qventin.
Mutta yhdellä suulla Pavillon ja hänen neuvonantajansa sanoivat, että sellainen hyökkäys oman liittolaisen sotamiesten kimppuun olisi sopimatonta, ja sen lisäksi he vielä puolin sanoin osoittivat, miten vaarallinen asia se olisi, josta Qventin kyllin selvästi näki, ettei sellaista voinut yrittääkään tällaisten liittolaisten kanssa. He päättivät siis rohkeasti mennä linnan suureen saliin, missä Ardenni-vuorten hurja Metsäkarju kuului pitävän pitojansa ja pyytää vapaata pääsöä linnasta Lüttich'in pormestarille ja hänen seuralleen, mikä vaatimus näytti olevan niin kohtuullinen, ettei sitä olisi luullut mahdolliseksi kieltää. Sittenkin kunnon pormestari huokasi katsahtaessaan seuralaistensa puoleen, ja virkkoi uskolliselle Peterkin'illeen: — »Kas näin sitä käy, kun sydän on liian rohkea ja hellä! Voi, voi, Peterkin, kuinka paljon vastusta minulla jo on ollut rohkeudestani ja armahtavaisuudestani, ja kuinka paljon vastusta tuottaneekaan hyvä sydämeni minulle, ennenkuin Jumala päästää meidät pois tästä riivatusta Schönwald'in linnasta!»