»Minäkö! — minäkö voisin kyllästyä teitä seuraamasta! Viimeiseen maailman ääreen asti minä seuraan teitä suojelijananne! Mutta te — te itse — jaksatteko te vain kestää tätä matkaa? — Jaksatteko te viime yön hirmujen jälkeen — — —»
»Älkää muistuttako niitä mieleeni», vastasi kreivitär; »kaikki pyörii nyt päässäni kuin ilkeä unennäkö. — Onko hyvä piispa pelastunut?»
»Toivoakseni hän on vapaa», virkkoi Durward viitaten Pavillon'ia vaikenemaan, sillä pormestari näytti juuri aikovan alottaa hirvittävää kertomusta.
»Olisiko meidän mahdollista päästä hänen luoksensa? — Onko hän saanut sotavoiman kokoon?» kysyi Isabella.
»Hänen ainoa toivonsa on taivaassa», vastasi nuori skotlantilainen; »mutta minnekä päätättekin lähteä, seuraan minä rinnallanne rohkeana oppaana ja suojelijana.»
»Miettikäämme», sanoi Isabella; ja hetkisen aikaa vaiti oltuansa hän lisäsi: »Luostariin minä mieluinten menisin, jollen vain pelkäisi, ettei se olisi tarpeeksi vahva muuri vainoojiani vastaan.»
»Hm, hm», sanoi pormestari; »enpä tahtoisi neuvoa teitä yrittämään mihinkään luostariin Lüttich'in hiippakunnassa; sillä Ardenni-vuoriston Metsäkarjulla, vaikka hän muuten on kelpo sotapäällikkö, luotettava liittolainen ja meidän kaupunkimme ystävä, on kuitenkin joskus häijytkin puuskansa, eikä hän, oikein puhuen, pidä suurta lukua luostareista, nunnalupauksista eikä muista sellaisista. Kerrotaanhan kokonaisen parven nunnia — se on entisiä nunnia — aina seuraavan hänen komppaniansa marssien mukana.»
»Laittautukaa joutuisasti valmiiksi, herra Durward», virkkoi Isabella keskeyttäen tämän liikoihin menevän kertomuksen, »koska teidän uskollisuutenne on ainoa turvani.»
Tuskin olivat pormestari ja Durward lähteneet kamarista, niin Isabella rupesi kyselemään Trudchen'ilta kaikenlaista teitten ynnä muun johdosta, osoittaen niin suurta mielenmalttia ja neuvokkaisuutta, että flanderilaistyttö ei voinut olla huudahtamatta: »Armollinen neito, oikeinpa minä ihmettelen teitä! — Olen kyllä kuullut miesten mielenlujuudesta, mutta teillä näyttää olevan enemmänkin kuin inhimillistä lujuutta.»
»Hätä», vastasi kreivitär, »hätä, ystävä kulta, tekee mielen lujaksi, samoinkuin se neuvonkin keksii. Jonkun aikaa takaperin olisin pyörtynyt, jos olisin nähnyt yhdenkin veripisaran tipahtavan mitättömästä haavasta — nyt olen niin sanoakseni nähnyt ympärilläni sydänverien virtaavan tulvinaan, ja kuitenkin olen pysynyt pyörtymättä, mieleltäni hämmentymättä — Älä luule, että se oli helppoa», lisäsi hän nojaten Trudchen'in käsivarteen vapisevan kätensä, vaikka ääni yhä vielä kuulosti lujalta, »minun sydämeni on kuin tuhansien vihollisten piirittämä linna, joita ainoastaan järkähtämättömin mielenlujuus voi estää joka haaralta ja joka hetki tekemästä rynnäkköä. Jos tilani olisi hiukankin vähemmän vaarallinen kuin se on — jollen selvään näkisi ainoan pelastukseni kuolemaakin kauheammasta kohtalosta olevan siinä, että jaksan pitää pääni pystyssä ja mieleni hämmentymättä — niin, Trudchen, tällä hetkellä heittäytyisin sinun rintaasi vasten ja huojentaisin ahdistunutta sydäntäni semmoisella kyyneltulvalla ja semmoisella pelon nyyhkytyksellä, ettei koskaan ole voinut sen tuskallisempaa syöksähtää särkymäisillään olevasta sydämestä!»