»Älkää puhuko mitään minusta — älkää huoliko minusta», sanoi Durward. »Jos vain näkisin teidät hyvässä turvassa, niin ei minusta olisi paljon lukua.»
»Älkää näin kovaa puhuko», sanoi Isabella neiti, »te herätätte oppaamme huomiota — katsokaa kuinka hän jo on ratsastanut edemmäksi.» Hyvänluontoinen flanderilainen, joka kohteli muita, niinkuin hän olisi suonut samanlaisessa tilaisuudessa itseäänkin kohdeltavan, oli todella Durwardin lähestyttyä kreivitärtä poistunut, jottei hän liikana henkilönä olisi heille vastuksena. — »Niin», jatkoi Isabella huomattuansa ettei kukaan heitä tarkannut, »teille, ystäväni, suojelijani, — miksi minä kainostelisin enkä nimittäisi teitä siksi, miksi Jumala teidät on minulle suonut — teille on minun velvollisuuteni ilmoittaa, että olen päättänyt palata kotimaahani ja antautua Burgundin herttuan armoille. Hairauttava, vaikka hyvääsuova neuvo saattoi minut pakenemaan hänen turvistaan ja etsimään suojaa Ranskan viekkaan, kavalan Ludvigin luota.»
»Ja te olette siis päättänyt suostua kreivi Campobasson, Kaarle herttuan häijymielisen suosikin puolisoksi?»
Näin puhui Durward, ja hänen äänensä ilmaisi, miten salainen sydämentuska sekä yritys osoittaa välinpitämättömyyttä taistelevat hänessä keskenänsä; aivan kuin kuolemaan tuomittu pahantekijä parka teeskennellyllä mielenlujuudella, jota ei kuitenkaan hänessä lainkaan ole, kysyy, onko tuomiopäätös jo saapunut.
»Ei, Durward, ei», vastasi Isabella kohottautuen satulassaan, »siihen inhottavaan paikkaan ei koko Burgundin valtakaan ole pakottava neitoa, joka on Croyen suvun tyttäriä. Burgundin herttua anastakoon minun maani ja läänini, hän sulkekoon minut vangiksi luostariin — mutta se onkin pahinta, mitä minulle voi tapahtua, ja pahempaakin vielä kärsisin, ennenkuin antaisin käteni Campobassolle.»
»Pahempaako!» virkkoi Durward; »ja mikä voisi olla ryöstöä ja vangitsemista vieläkin pahempaa? — Oi, ajatelkaa toki vielä asiaa, niin kauan kuin teillä on Jumalan raitis ilma ympärillänne ja mies läheisyydessänne, joka panisi henkensä alttiiksi saattaaksensa teidät Englantiin, Saksanmaalle, vaikkapa Skotlantiinkin, joissa kaikissa maissa te varmaan löytäisitte jalomielisiä suojelijoita — oi, niin kauan kun vielä näin on laita, älkää kovin ajattelemattomasti luopuko vapaudestanne, Jumalan parhaasta lahjasta! — Kauniistipa todella eräs minun maani runoilijoista laulaa:
Oi kallein aarre, vapaus! Sinutt' ei maistais huvitus: vapaana vaan voi viihtyä, vapaana hausk' on elämä. Ja köyhyys, murhe, kaikki kurjuus, ne mainitset kun sanot: orjuus.
Isabella kuunteli surullisella hymyllä seuralaisensa vapauden ylistysvirttä, ja vähäisen ajan perästä hän vastasi: »Vapaus on luotu miehiä varten, mutta — naisen täytyy aina hakea jotakin suojelijaa, koska hän on semmoiseksi luotu, ettei hän itse voi itseään suojella. Ja kukapa suojelijakseni suostuisi? — irstainenko Englannin Edward? — vai tuo juomari Saksan Wenzeslausko? — vai joku Skotlannissako? — Voi, Durward, jospa olisin teidän siskonne, ja jos te voisitte luvata minulle, että jossakin noista vuorilaaksoista, joista te niin mielellänne kerrotte, voisin saada suojapaikan armeliaisuudesta tai muutamien minulle säilyneitten kalleuksien hinnalla, niin tahtoisin siellä elää rauhassa ja unohtaa säädyn, mihin syntymäni kautta olin aiottu. — Jos te voisitte luvata minulle, että saisin siellä turvapaikan jonkun arvoisan aatelisrouvan luona — jonkun paroonin luona, jonka sydän olisi yhtä luotettava kuin hänen miekkansa terä — niin se olisi todellakin tulevaisuudentoivo, jonka saavuttamiseksi maksaisi vaivaa alistua yhä uudistuvien moitteitten alaiseksi matkustamalla yhä edemmäksi!»
Tämän myönnytyksen hän teki vapisevalla, heltyneellä äänellä, joka täytti Qventin'in sydämen ilolla, mutta samalla myös koski siihen kipeästi. Hän epäröi hetken aikaa ennenkuin hän vastasi, kiireesti miettien mielessänsä, olisiko hänellä mitään mahdollisuutta hankkia Isabellalle suojaa Skotlannissa. Mutta se surettava totuus voitti väkisinkin muut ajatukset, että olisi kunnoton ja armoton teko, jos hän neuvoisi Croyen kreivitärtä lähtemään maahan, missä hänellä ei ollut vähintäkään keinoa eikä mahdollisuutta hankkia hänelle turvapaikkaa. »Armollinen neiti», lausui hän viimein, »rikkoisinpa häijyllä tavalla kunniani sekä ritarivalani vaatimuksia vastaan, jos sallisin teidän perustaa päätöksenne siihen luuloon, että minulla muka Skotlannissa olisi voimaa hankkia teille muuta suojaa paitsi sitä, jota mitättömällä kädelläni voin tarjota teille tässä teidän rinnallanne. Tuskinpa tiedän virranneeko vielä minun sukuni verta yhden ainoankaan ihmisen suonissa, joka elää minun kotimaassani. Innerquharityn ritari valloitti meidän linnamme sydänyön aikana ja tappoi kaikki, jotka kantoivat minun sukunimeäni. Jos nyt taas olisinkin Skotlannissa, niin ovat minun perintöviholliseni lukuisat ja mahtavat, minä yksinäinen ja voimaton; ja jos itse kuningas tahtoisi suoda minulle oikeutta, niin eipä hänkään uskaltaisi yhden yksinäisen raukan asiaa puolustaakseen suututtaa päällikköä, joka ratsastaa viidensadan huovin seurassa.»
»Voi!» sanoi kreivitär, »ei ole siis ainoatakaan nurkkaa maailmassa, missä ei olisi sortoa, koska se yhtä rajusti raivoo teidän autioilla vuorillannekin, jotka tarjoavat niin vähän tyydytystä ahneudelle, kuin meidän rikkaissa viljavissa Alankomaissamme!»