Mutta kunnon flanderilainen pudisti päätänsä ja vastasi jalomieliseen kehoitukseen: »Ei, ei, se ei käy laatuun!» — ja jatkoi yhä vain kulkuaan heidän seurassansa. Kaikki kolme ajoivat nyt turvaa lupaavaan metsään päin niin kovaa vauhtia kuin vain suinkin heidän uupuneet hevosensa jaksoivat; ja Mustat ratsumiehet, nähtyään että he aikoivat paeta, ratsastivat myös suuremmalla kiireellä jäljestä. Vaikka pakolaisten hevoset olivat uuvuksissa, jättivät he kuitenkin takaa-ajajat hyvinkin pian jotenkin kauaksi taaksensa, sillä raskaat rautavarustukset eivät heitä rasittaneet ja he pääsivät siis kepeämmin liikkumaan; ei heillä ollut enää puoltakaan virstaa metsän reunaan jäljellä, kun he huomasivat toisen huovijoukon, jonka etupäässä ritarin lippu liehui, tulevan ulos tiheiköstä, ikäänkuin sulkeaksensa heiltä tien.
»Heillä on kirkkaat haarniskat», sanoi Isabella, »he ovat luultavasti burgundilaisia. Mutta olkoot keitä tahansa, niin pitää meidän antautua heille pikemmin kuin meitä takaa-ajavien laittomien rosvojen käsiin.»
Ja vielä silmänräpäyksen kuluttua hän, katsahdettuansa lippuun, huudahti: »Minä näen lipussa halkinaisen sydämen! Se on Crévecoeur'in kreivin, jalon Burgundin ritarin lippu — hänelle tahdon antautua.»
Qventin Durward huokasi — mutta mikä muu saattoi olla neuvoksi? Eikö hän vielä silmänräpäystä aikaisemmin olisi ollut onnellinen, jos hän olisi ollut varma Isabellan pelastuksesta pahemmillakin ehdoilla? — Pian saapuivat he Crévecoeur'in joukon likelle, ja Isabella pyysi päästä päällikön puheille, joka oli seisahduttanut väkensä katsoaksensa mitä Mustat ratsumiehet tekisivät; ja kun kreivi loi neitoon epäröivän silmäyksen, lausui Isabella hänelle: »Jalo kreivi, Isabella de Croye, teidän entisen sotakumppalinne, Reinhold de Croyen tytär, antautuu teille ja pyytää teidän urhollisuudeltanne suojaa itselleen sekä seuralleen.»
»Sen saatte kyllä, kaunis sukulaiseni, vaikkapa koko armeijaa vastaan — lukuunottamatta tietysti läänitysherraani, Burgundin herttuaa. Mutta nyt ei ole aikaa puheisiin. Nuo nokiset pirut ovat seisahtuneet ikäänkuin aikoisivat ruveta vastaanpanemaan. — No, Burgundin pyhä Yrjänä auttakoon! — ovatpa ne niinkin julkeat, että lähtevät rynnäkölle Crévecoeur'in lippua vastaan! — Mitä! — Eivätkö nuo roistot tiedä huutia! — Damian, anna tänne peitseni — peitset ojennuksiin! — Crévecoeur apuun!»
Tämän sotahuutonsa päästettyään hän ratsujoukkonsa kanssa läksi täyttä nelistä ajamaan Mustia ratsumiehiä vastaan.
XXIV
ANTAUMUS
Apua tulkoon taikka ei, ma vangiks, ritari, antaun. Te mulle tehkää, min jalo mielenne vaan käskenee — mut' muistakaa, ett' onnen vaihe kerran teidätkin tähän sijaan saattaa voi, luettelohon vankein surullisten.
Nimetön.