XXV
KUOKKAVIERAS
Ei mikään ihmisavu kudottu niin ole taitavasti, ettei jäänyt ois vikaa kuteeseen tai luonnokseenkin. Säikähtyy uljas mieskin joskus koiraa, mies viisaskin voi tehdä hullutuksen, ett' oisi hupsuin sitä hävennyt. Ja viekas, mailmanviisas kavaluus varsinkin usein punoo paulansa niin hienoiks, että niihin itse puuttuu.
Vanha näytelmä.
Tämän yöllisen matkustuksen alussa kalvoi Qventin'in sydäntä se katkera tuska, jonka nuorisossa herättävät ero rakastetusta, vieläpä ikuiselta näyttävä ero. Kun he ajan tärkeyden ja Crévecoeur'in maltittomuuden tähden kiirehtivät täyttä vauhtia Hennegaun rikkaita alankomaita myöten, loi loistava, kirkas, syksyinen kuu keltaisen valonsa ruohoisille, matalille laidunmaille, metsille ja pelloille, joilla talonpojat tänä öisenäkin aikana olivat kuutamon valossa täydessä viljankorjuun toimessa — niin suuri oli flanderilaisten ahkeruus jo siihen aikaan; — ja toisin paikoin taas näkyi kuun valossa leveitä, tasajuoksuisia, viljavuutta levittäviä virtoja, joilla valkoisia purjeita liukui kauppatoimissaan yhdenkään karin tai kosken estämättä, sivuuttaen toimellisia, rauhallisia kyliä, joiden hauska ja siisti ulkomuotokin jo ilmaisi asukasten varallisuutta ja hyvinvointia; — ja toisin paikoin taas häämötti kuun valossa monen uljaan paroonin ja ritarin linna syvän vallihautansa, muurilla ympöröidyn pihansa sekä korkean torninsa kera — Hennegaun ritaristo oli suuressa maineessa Euroopan aatelisherrojen joukossa; — ja toisin paikoin taas kuun leveä valovirta loihti esiin jonkun kaukaa siintävän jalon tuomiokirkon jättiläistapaisen torninhuipun.
Mutta nämät vaihtelevat, ihanat näyt, jos kohta ne niin suuresti erosivat hänen kotimaansa autiudesta ja jylhyydestä, eivät saaneet kuitenkaan surua ja kaipausta haihtumaan Qventin'in mielestä. Hänen sydämensä oli Charleroi'hin jäänyt hänen lähtiessään sieltä eikä hänellä ollut muuta ajatusta tällä matkalla kuin se, että joka askel vei hänet kauemmaksi Isabellasta. Hän haki muistostansa esille jok'ainoan sanan, minkä armas tyttö oli puhunut, jok'ainoan häneen luodun silmäyksen; ja niinkuin tämmöisissä tilaisuuksissa tavallisesti käypi vaikutti näiden pienten seikkojen muisto vieläkin voimakkaammin kuin mitä ne todellisina tapauksina olivat vaikuttaneet.
Viimeinkin, sen jälkeen kun kylmä sydänyön hetki oli mennyt ohi, alkoivat edellisten molempien päivien vaivat, huolimatta kaikesta rakkaudesta ja surusta, raukaista Durward'in voimia, vaikka tähän saakka hänen tottumuksensa kaikenlaisiin ruumiinponnistuksiin sekä hänen henkensä erinomainen vilkkaus ja virkeys, johon vielä lisäksi yhtyi sydämessä liikkuvien tunteitten tuskallisuus, olivat estäneet häntä tuntemasta uupumusta. Hänen ajatuksensa irtautuivat ulkonaisten aistien vallasta, nämä kun olivat liiasta väsymyksestä veltostuneet ja kuoleutuneet; omat mielikuvitelmat työnsivät syrjään tai hämmensivät tylsistyneen näön ja kuulon havainnot. Ainoastaan siitä Durward tiesi vielä olevansa hereillä, että hän, huomaten tilansa vaarallisuuden, aika ajoin ponnisti kaikki voimansa estääkseen vajoutumasta syvään, sikeään uneen. Välistä selvä tunne siitä, että hän oli hevosen selästä putoamaisillaan tai hevosensa kanssa horjahtamaisillaan maahan, herätti hänet taas liikkeeseen ja virkisti häntä. Mutta ei aikaakaan niin häämöitti taas hänen silmiensä edessä kaikenlaisia kirjavia, sekavia utukuvia, kuutamon valaisema seutu alkoi hämärrellä ja uupumus kävi viimein niin ylivoimaiseksi, että Crévecoeur'in kreivi, huomattuaan sen, käski kahden seuralaisensa, yhden kumpaiseltakin puolelta taluttaa Durward'in hevosta suitsista, ettei poika parka putoaisi maahan.
Kun sitten oli saavuttu Landrecyn kaupunkiin, armahti kreivi nuorukaista, joka nyt kolmeen yökauteen tuskin oli saanut unta silmiinsä, ja salli itselleen sekä seurueelleen neljän tunnin viivähdyksen, jotta hän saattoi hiukkasen levähtää ja virkistää voimiansa.
Syvä ja sikeä oli Durward'in uni, kunnes se taas keskeytyi kreivin torvensoittajan torahduksesta sekä sanansaattajien huudoista: »Debout, debout! — Ha, Messires, en route, en route!» (Ylös, ylös! — Haa, hyvät herrat, matkalle, matkalle!) — Mutta vaikka nämät äänet kajahtivat kiusallisen aikaiseen, herättivät ne hänet kuitenkin ihan toisenlaisena voimiin sekä mielenpontevuuteen nähden, kuin mitä hän ennen nukkumistansa oli ollut. Luottamus omaan itseensä ja onneen oli palautunut taas vironneen voiman sekä nousevan auringon kera. Hänen rakkautensa ei näyttänyt hänestä nyt enää hurjalta, mahdottomalta unennäöltä, vaan se oli nyt jalo, voimia antava elintunne, jolle hänen sopi antaa sijaa sydämessään, vaikkei hän kenties monien esteenä olevien vastusten tähden voinut koskaan toivoa sen onnistumista. »Ohjaahan», niin ajatteli hän, »perämies laivaansa otavan mukaan, vaikkei hän koskaan saata toivoa saavansa tätä tähtisikeröä omakseen; ja rakkaus Isabella de Croye'en voi tehdä minusta kunnon ritarin, vaikkei minun olisikaan enää ikinä sallittu häntä nähdä. Kuullessaan, että eräs skotlantilainen soturi, nimeltä Qventin Durward, on tehnyt itsensä kuuluisaksi tuimassa tappelussa, tai heittänyt henkensä rynnäkössä lujasti puolustettua linnaa vastaan, on Isabellan mieleen johtuva hänen matkakumppaninsa, ja hän on muistava miten tämä mies teki parhaansa torjuaksensa tällä matkalla uhkaavia pauloja ja tapaturmia, ja ehkäpä Isabella silloin on kunnioittava muistoani kyyneleellä ja hautaani kukkakiehkuralla.»
Näin miehuullisesti alkoi Qventin nyt kantaa kovaa onneansa, ja tässä mielentilassa hän vastasi rohkeammin Crévecoeur'in kreivin pilapuheisiin, hän kun välistä laski leikkiä hänen muka akkamaisuudestaan sekä kykenemättömyydestään vaivoja kestämään. Nuori skotlantilainen kuunteli suuttumatta kreivin pilkkailua, vastaten siihen sukkelasti ja samalla kunnioittavasti, ja tämä puheen sekä käytöksen muutos vaikutti sen, että kreivi alkoi katsella häntä paljoa suosiollisemmilla silmillä kuin edellisenä iltana, jolloin vanki, joka tilastaan johtuvien tunteittensa vuoksi oli närkästynyt, oli vuorotellen ollut jörömäisen ääneti, vuoroin kiivaasti puhunut vastaan.