»Kuninkaallinen majesteetti», sanoi herttua pakoittaen itsensä vihdoin jotain vastaamaan, »te kiititte silloin tuosta vähäisestä ystävyydenosoituksesta sanoilla, jotka ylen runsaasti palkitsivat kaikki kulungit, joilla Burgundi tahtoi osoittaa iloansa sen hallitsijalle teidän kauttanne suodusta kunniasta.»
»Kyllähän minä muistan vielä ne sanat, joita te tarkoitatte, serkku kulta», sanoi kuningas hymyillen; »enkö minä sanonut, että minulla maanpakolaisparalla ei ollut sinä päivänä suodusta lahjasta vastalahjana tarjottavana teille mitään muuta kuin vaimoni, lapseni ja oma persoonani. — No niin, ja olenpa minä, luullakseni, täyttänytkin sen lupauksen jotensakin uskollisesti.»
»En tahdo juuri väittää vastaan, koska te, kuninkaallinen majesteetti, niin armossanne sanotte, mutta — — —»
»Mutta te kysytte», keskeytti hänet kuningas, »kuinka tekoni ovat soveltuneet näihin sanoihini. — Ovatpa maar' tällä lailla: minun pienen Joakim poikani ruumis lepää Burgundin mullassa — minun oman persoonani olen nyt tänä päivänä antanut kokonaan teidän valtaanne — ja mitä vaimooni tulee — totta puhuen, serkku, kun ajattelen kuinka pitkä aika siitä jo on kulunut, niin luulen teidän tuskin huolivankaan siitä, että sanani siinäkin kohdin tulisivat täytetyiksi. Vaimoni on syntynyt autuaallisena Maarian Ilmestyspäivänä», — hän risti silmiänsä ja mutisi itsekseen: Ora pro nobis (rukoile meidän puolestamme) — »noin viisikymmentä vuotta sitten. Mutta eipä hän olekaan nyt kauempana kuin Rheims'issä, ja jos te välttämättömästi tahdotte, että lupaukseni aivan puustavia myöten tulisi täytetyksi, niin voi hänet heti saada tänne teidän silmienne ihaeltavaksi.»
Burgundin herttua oli suutuksissaan siitä, että Ludvig näin rohkeasti julkeni teeskennellä ystävällisyyttä ja lempeyttä häntä kohtaan; mutta eipä hän kuitenkaan saattanut olla naurahtamatta tämän eriskummallisen kuninkaan hullunkuriselle vastaukselle; hänen naurunsa kuului kuitenkin yhtä pahalta kuin puhuessakin usein hänen jyrkkä, vihainen äänensä. Naurettuansa kauemmin ja kovemmin kuin mitä siihenkään aikaan, saatikka nyt, olisi tämmöisenä hetkenä ja tämmöisessä tilaisuudessa pidetty sopivana, hän vastasi samaan tapaan kursastelematta ilmoittaen, ettei hän välittänyt kuninkaan puolison seurasta, vaan että sen sijaan kuninkaan vanhin tytär, joka oli maanmainio kaunotar, kyllä olisi ollut mieluisa vieras.
»Olenpa iloinen, serkku kulta», sanoi kuningas hymyillen kaksimielisesti, niinkuin hänellä usein oli tapana, »että teidän armollinen suosionne ei ole sattunut nuorempaan tyttäreeni, Johannaan. Sillä siinä tapauksessa olisi sattunut peistentaitto teidän ja serkkuni, Orleans'in herttuan, välillä; ja jos siinä olisi jotain vahinkoa tapahtunut, niin olisin puolella tai toisella kadottanut hyvän ystävän ja rakkaan serkun.»
»Ei, ei, kuninkaallinen läänitysherrani», virkkoi Kaarle herttua, »minä en mitenkään tahdo estää Orleans'in herttuaa sillä rakkauden tiellä, jonka hän on valinnut. Vain oikean ja jalon asian vuoksi minä voisin ojentaa peitseni taistelussa Orleans'ia vastaan.»
Tämä raaka leikinlasku Johanna prinsessan vaivaisesta vartalosta ei ollenkaan loukannut Ludvigin mieltä. Päinvastoin hän oli pikemmin mielissään siitä, että hän näki törkeitten pilapuheitten huvittavan herttuata, sillä niissä hän itse oli mestari ja niiden kautta (käyttääksemme nykyaikaista puheenpartta) voi säästyä paljon teeskenneltyä lempeyttä. Hän käänsi siis puheen semmoiselle uralle, että Kaarlen, joskin hänen oli mahdoton tekeytyä hyväksi ja leppyneeksi ystäväksi miehelle, joka niin usein oli tuottanut hänelle vastusta ja jonka ystävällisyys nytkin oli sangen epäiltävä, ei ollut kuitenkaan vaikea käyttäytyä niinkuin sydämellinen isäntä ainakin leikkisää vierasta kohtaan. Näin korvasi hyvän kumppaniuden iloisuus, joka yhdistää pöytäveikot, ystävällisempien tunteitten puutteen heidän välillänsä; — tämä tämmöinen puhetapa olikin luonnollinen herttualle hänen suoruutensa ja, se on lisättävä, sivistymättömyytensäkin tähden, ja samassa myös kuninkaalle, joka, vaikka hän osasikin mukaantua mihin keskustelun lajiin tahansa, kuitenkin paraiten viihtyi semmoisessa, joka oli höystetty rivoilla ajatuksilla sekä pilkallisilla pilapuheilla.
Myöskin niissä pidoissa, jotka pidettiin Peronnen raatihuoneella, onnistui molempien hallitsijain pysyä samalla keskustelualueella, joka oli heillä ikäänkuin rauhanalaisena välimaana, ja joka, niinkuin Ludvig hyvinkin huomasi, paremmin kuin mikään muu keino saattoi pysyttää Burgundin herttuan niin rauhallisella mielellä, ettei vieraan tarvinnut pelätä mitään vaaraa.
Sittenkin herätti se kuninkaassa levottomuutta, että herttuan hovissa oli useita Ranskan aatelisherroja, jotka hänen ankaruutensa oli ajanut Ranskasta maanpakolaisuuteen ja jotka täällä näkyivät saaneen korkeita arvopaikkoja ja virkoja sekä suuren luottamuksen. Juuri heidän vihansa ja kostonhimonsa mahdollisten seurausten pelosta olikin Ludvig, niinkuin jo mainittiin, pyytänyt saada asua Peronnen linnassa eikä itse kaupungissa. Siihen pyyntöön suostuessa vetäytyi Kaarlen suu sellaiseen irvistelevään hymyyn, josta oli mahdoton sanoa, ennustiko se asianomaiselle hyvää vai pahaa.