»Mitä!» huudahti kreivi. »Onko hän tullut jo takaisin Brabant'ista?
— Mutta olihan siellä tietysti kaikki niinkuin ollakin piti?»
»Kreivi itse tulee kohta teille, armollinen herra, tuomaan uutisensa», virkkoi D'Hymbercourt; »me emme ole niistä täydellistä tietoa saaneet.»
»Kunniani kautta! Missä kreivi sitten on?» kysäisi herttua.
»Hän on pukuaan muuttamassa, voidaksensa astua teidän eteenne, armollinen herttua», vastasi D'Hymbercourt.
»Pukuansako? Saint-Bleu![1]» huudahti maltiton herttua. »Mitä minä hänen puvustansa huolin! Olettepa te, luullakseni tehneet keskenänne salasovinnon, saattaaksenne minut hulluksi!»
»Tai suoraan sanoen», jatkoi Des Comines, »hän tahtoisi ilmoittaa ilmoitettavansa kahdenkesken.»
»Teste-Dieu![1] herra kuningas», virkkoi Kaarle; »tällä lailla meidän neuvonantajamme aina palvelevat meitä. Jos he ovat saaneet tietoonsa jotakin, mitä he katsovat meille tärkeäksi, niin he vääntävät kasvonsa yhtä vakaviksi ja ovat kuormastansa yhtä ylpeät kuin aasi, joka on saanut uuden satulan. — Menköön joku käskemään Crévecoeur'iä heti tänne! — Hän tulee Lüttich'in rajoilta, ja meillä (hän lausui sen sanan erinomaisella painolla) ei ole ainakaan niillä seuduin mitään salaisuuksia joita pelkäisimme, vaikka ne julistettaisiinkin koko maailman kuultaviksi!»
[1] Senaikuinen voimasana.
Kaikki näkivät herttuan juoneen niin paljon viiniä, että hänen luontainen itsepäisyytensä siitä oli ylenmäärin kiihtynyt. Moni olisi mielellään tahtonut huomauttaa, ettei tämä hetki ollut suinkaan sopiva neuvottelun pitämiseen eikä myöskään tärkeitten sanomien kuulemiseen; mutta kaikki tunsivat herttuan tuittupäisen luonteen liian hyvin, uskaltaaksensa sekaantua asiaan. Istuttiin siis vain ääneti, tuskallisin sydämin odotellen, jotta saataisiin kuulla mitä sanomia kreivi oli mahtanut tuoda.
Nyt seurasi lyhyt lomahetki, jonka aikana herttua piti kiinteästi silmänsä luotuna ovelle, ikäänkuin hillittömällä maltittomuudella, ja vieraat katselivat alas pöytään, ikäänkuin koettaen salata uteliaisuuttansa sekä mielensä tuskaa. Ludvig yksin pysyi ulkonaisesti aivan huoletonna ja jatkoi keskustelua vuoroin ylipaistinleikkaajan, vuoroin hovinarrin kanssa.