»Ei!» vastasi herttua hirvittävällä äänellä; »mutta ne ovat herättäneet vihastuksen, johon minulla on ollut täysi syy, vaan jota olen tähän asti liiaksi hillinnyt siitä joutavasta pelosta, että tämä aika ja paikka täällä eivät muka olisi sopivia. Sinä veljenmurhaaja! — Sinä kapinoitsija omaa isääsi vastaan! — Sinä alamaistesi sortaja! — Sinä petturi-liittolainen! — Sinä valapattoinen kuningas! — Sinä kunniaton aatelismies! — Sinä olet nyt minun vallassani, ja siitä kiitän Jumalaa.»
»Kiitä pikemmin minun mielettömyyttäni», sanoi kuningas; »sillä kun tasavertaisin eduin seisoimme vastakkain Montl'héryn tantereella, olisit sinä, luulen minä, suonut olevasi kauempana minusta kuin mitä nyt olet täällä.»
Herttuan käsi oli yhä vielä kiinni miekan kahvassa, vaan hän ei kuitenkaan vetänyt sitä tupesta eikä kehdannut sivaltaa sillä vihollista, joka ei yrittänyt vähintäkään vastarintaa, mikä jollakin lailla olisi voinut antaa syytä väkivaltaan.
Sillä välin oli yleinen hurja melu noussut salissa. Ovien eteen oli pantu telkeet sekä vartijoita herttuan käskystä. Mutta useimmat ranskalaisista aatelisherroista olivat huolimatta pienestä lukumäärästänsä kavahtaneet ylös istuimiltaan ja valmistautuneet hallitsijaansa suojelemaan. Ludvig ei ollut puhunut sanaakaan Orleans'in herttualle eikä kreivi Dunois'lle sen jälkeen kun heidät oli Loches'n vankitornista päästetty vapauteen, jos sitä saattoikaan vapaudeksi sanoa, kun heitä kuljetettiin mukana kuninkaan seuran jatkona, silminnähtävästi enemmän epäluulonalaisina pahantekijöinä kuin kunnioitusta ja kohteliaisuutta ansaitsevina arvohenkilöinä. Mutta siitä huolimatta kajahti nyt Dunois'n ääni kaikkein ensiksi, kohoten kaiken melun yli hänen lausuessaan Burgundin herttualle: »Herra herttua, olettepa unohtanut, että olette Ranskan vasalli ja että me, teidän vieraanne, olemme ranskalaisia. Jos te yhden ainoankin sormen kohotatte meidän kuningastamme vastaan, niin olkaa varma siitä, että saatte kokea meidän vihamme vimmaa. Silloin me — uskokaa minua — vuodatamme Burgundin verta virtoina niinkuin tähän asti Burgundin viinejä. — Rohkeutta, Orleans'in herttua! — ja, te muut Ranskan herrat, käykää tänne Dunois'n taakse ja tehkää samoin kuin hän!»
Tällä hetkellä kuninkaalla oli tilaisuutta nähdä keneenkä hän saattoi lujasti luottaa. Ne harvat itsenäiset aatelisherrat ja ritarit, jotka olivat Ludvigin seurassa, vaikka useimmat heistä aina vain olivat saaneet osakseen vihaisia katseita ja epäsuosiota kuninkaaltaan, kokoontuivat kiireesti Dunois'n johdon alle, pelkäämättä silmien edessä olevaa, verrattoman paljon suurempaa burgundilaista ylivoimaa, pelkäämättä kuolemaa, joka oli aivan välttämätön, jos kahakka tässä kerran alkoi; Dunois etupäässä he alkoivat tunkeutua pöydän päätä kohti, missä molemmat hallitsijat istuivat.
Päinvastoin ne käskyläiset ja välikappaleet, jotka Ludvig oli heille luonnollisesti ja sopivasti tulevasta paikasta vetänyt esiin arvosijoille, joihin ei heillä olisi ollut mitään oikeutta, näyttivät nyt pelkuriutta ja kylmää sydäntä. He pysyivät liikahtamatta istuimillaan ja näkivät päättäneen, etteivät asiaan sekaantumalla panisi omaa persoonaansa vaaralle alttiiksi, miten ikänä kävisikin heidän hyväntekijänsä.
Etumaisimpia jalomielisten parvessa oli kunnianarvoinen lordi Crawford, joka nopeudella, jommoista ei niin vanhassa miehessä olisi voinut enää olettaa, raivasi tietä kaiken vastarinnan läpi — tämä vastarinta ei ollut kuitenkaan kovin kova, sillä useimmat eteensattuvista burgundilaisista väistyivät tieltä, koska kunniantunto kielsi heitä taistelemasta tai koska he itsekin salaa toivoivat kuninkaan pelastuvan uhkaavasta vaarasta. Näin Crawford pääsi siis perille ja asettui rohkeasti kuninkaan sekä herttuan väliin. Tässä hän työnsi nyt toiselle korvalleen lakkinsa, jonka alta hänen valkoiset hiuksensa liehahtivat esiin hajallisina suortuvina — hänen kalvakka poskensa ja lakastunut otsansa punastuivat, ja hänen vanhuudestaan jo tummentuneet silmänsä iskivät tulta aivankuin nuoren sankarin, kun hän yrittää käydä uskaliaaseen urhotyöhön. Hänen viittansa roikkui toiselta olkapäältä ja hän näytti olevan valmis käärimään sen vasemman käsivartensa ympärille; oikea käsi veti samassa miekan tupesta.
»Olen taistellut», ne sanat vain hän virkkoi, »hänen isänsä sekä isänisänsä puolesta, enkä — pyhä Anterus auttakoon! — aio tässäkään pulassa pettää häntä, olkoon loppu millainen hyvänsä.»
Nämät seikat, joiden kertomiseen oli mennyt hiukan aikaa, todenteolla olivat tapahtuneet salaman välähdyksen nopeudella. Sillä samassa kun herttua teki uhkaavan liikkeensä, oli Crawford jo työntäytynyt kostajan ja kostonalaisen väliin; ja muutkin ranskalaiset herrat, kokoontuen yhteen joukkoon niin joutuisasti kuin mahdollista, tunkeutuivat kaikki samaa paikkaa kohti.
Burgund'in herttuan käsi oli yhä vielä kiinni miekan kahvassa ja hän näytti juuri aikovan antaa käskyn yhteiseen kahakkaan, josta välttämättömästi olisi seurannut heikomman puolen teloitus. Mutta Crévecoeur riensi nyt esiin ja huusi äänellä, joka kajahti kovasti niinkuin torven torahdus: »Herrani ja hallitsijani, Burgundin herttua, kavahtakaa mitä aiotte tehdä! Tämä tässä on teidän salinne — te olette tämän kuninkaan vasalli — älkää tahratko liettänne vieraanne verellä, älkää tahratko hänen verellään tätä valtaistuinta, jonka läänitysherraanne varten olette tänne tuottanut ja jolle hän, turvan lupaukseenne luottaen, on istahtanut! Sukunne kunnian tähden älkää yrittäkö kostaa hirvittävää murhaa toisella vieläkin hirvittävämmällä!»