»Se on tietty, iloinen kummini», vastasi kreivi. »Mitä sinulla siihen on vastaansanomista?»
»Eipä mitään, eipä juuri mitään — onpa siinä vain oikein mainio valiokunta! — Paritteleva parranajaja — Skotlannista palkattu puukkojunkkari — ylipyöveli kahden apulaisensa kera — ja varasteleva silmänkääntäjä. — Tulenpa kun tulenkin teidän kanssanne, Crévecoeur; minä tahtoisin oppia konnuuden kaikki eri lajit ja nähdä kuinka te osaatte niiden kanssa tulla toimeen. Piru itse tuskin olisi osannut paremmin kutsua kokoon mokomaa neuvoskuntaa, ja olisi tuskin saattanut olla sen sopivampi esimieheksikään.»
Ja sitten tuo narri, jolle kaikki oli sallittu, kaappasi kreiviä niinkuin vertaistansa käsivarresta ja alkoi marssia rinnan Crévecoeur'in kanssa, joka, tarkasti vartioiden, mutta mitään kunnioitusta laiminlyömättä, saattoi kuninkaan hänen uuteen majaansa.
XXVIII
EPÄTIETOISUUS
Te halvat miekkoset, te levätkää!
Levoton kruunun painama on pää.
Henrik IV. Toinen osa.
Neljäkymmentä sotamiestä, joka toisella miehellä paljastettu miekka, joka toisella palava tulisoihtu kädessä, seurasi saattojoukkona tai, paremmin sanoen, vahtina Ludvig kuningasta Peronnen kaupungin raatihuoneesta linnaan. Ja kun hän astui tämän vahvan paikan pimeävarjoisten, synkkien muurien sisäpuolelle, tuntui ikäänkuin joku ääni olisi hänen korvaansa kuiskannut sen varoituksen, jonka firenzeläinen runoniekka runoelmassaan on pannut Manalan portin otsakkeeksi: »Ken tästä käy, saa kaiken toivon heittää.»
Sillä hetkellä kenties olisi joku pistos voinut tuntua kuninkaan omassatunnossa, jos hänen mieleensä olisivat muistuneet ne monet sadat, jopa tuhannetkin, jotka hän syyttä tai aivan mitättömän epäluulon tähden oli lähettänyt vankitorniensa syvyyksiin, missä he saivat kitua ilman vapauden toivoa, kiroten elämäänsäkin, johon kuitenkin eläimellinen vaisto heitä kiinnitti.
Tulisoihtujen kirkas loiste, joka kalpean kuunkin paisteen voitti — tämä oli näet hämärämpi kuin edellisenä yönä — ja punertava valo, minkä ne loivat noiden vanhojen rakennusten yli, teki paksun, kreivi Herbert'in torniksi nimitetyn tornin sitä synkemmän näköiseksi. Se oli sama torni, jota Ludvig edellisenä iltana oli pahoin aavistuksin katsellut ja johon hänen nyt täytyi asettua asumaan, sydän täynnä pelkoa, sillä näissä tyranniuden salaisissa lymypaikoissa saattoi hänen ylen mahtavaksi paisunut vasallinsa, kostonhimonsa villitsemänä, tehdä hänelle mitä väkivaltaa hyvänsä.