»Sisään hän pääsee, siitä ei puhettakaan», vastasi kreivi; »mutta ikäväkseni minun, armollinen herra kuningas, täytyy lisätä, että minulle annetut käskyt eivät salli minun päästää ketään pois teidän huoneistanne. — Hyvää yötä, kuninkaallinen majesteetti», näin hän päätti puheensa, »heti paikalla annan varustaa kaikki ulkosalissa siten, että niillä herroilla, joiden tulee siellä asua, olisi mukava.»
»Älkää vaivatko heidän tähtensä itseänne, herra kreivi», sanoi kuningas; »he ovat tottuneet kovaa kärsimään; ja totta puhuakseni, lukuunottamatta sitä, että tahtoisin Galeottin puheilleni, olisi minulle hyvin mieleen, jos saisin ulkomaailman kanssa olla niin vähän tekemisissä kuin teille annetut käskyt vain suinkin sallivat.»
»Minun tulee», vastasi Crévecoeur, »jättää nämät huoneet teidän yksinomaiseen valtaanne, herra kuningas. Semmoinen on minun herrani käsky.»
»Teidän herranne, kreivi Crévecoeur», vastasi Ludvig, »jota minun nyt myös sopii sanoa herrakseni, on sangen armollinen herra. — Minun valtakuntani rajat», lisäsi hän, ovat kutistuneet hiukan ahtaiksi, nyt kun niiden sisäpuolelle ei enää mahdu muuta kuin vanha sali ja makuukamari. Mutta on siinä kuitenkin vielä tilaa kyllin koko sille alamaisjoukolle, jota tätä nykyä voin omakseni kehua.»
Crévecoeur'in kreivi sanoi nyt jäähyväiset, ja pian sen jälkeen kuulivat tornin asukkaat paikoilleen saapuvien vartioiden melun, päällikön komentosanat sekä poispääsevien vartijoiden jalankopinan. Sitten kaikki hiljeni, ja ainoa ääni, joka vielä kuului, oli hiljainen lorina Sommejoesta, joka syvänä ja mutaisena hiipi linnan muurien juuritse.
»Menkää saliin, hyvät kumppanini», sanoi Ludvig seuralaisilleen; »mutta älkää käykö nukkumaan. Olkaa valveilla ja valmiina, sillä meillä on vielä yksi tehtävä tänä yönä ja se on hyvin tärkeä.»
Olivier ja Tristan menivät siis saliin, johon Le Balafré sekä molemmat provossin apulaiset olivat jääneet, silloin kun muut astuivat kuninkaan makuuhuoneeseen. Ulostulijat näkivät, että salissa olijat olivat runsaasti viskanneet puita uuniin, niin että niistä yht'aikaa tuli tarpeeksi valoa sekä lämpöä, ja että he, päällysviittoihinsa kääriytyneinä kykkivät permannolla asemissa, jotka mikä milläkin tavalla ilmaisivat heidän mielensä synkkyyttä ja alakuloisuutta. Olivier ja Tristan eivät myöskään keksineet mitään parempaa neuvoa kuin seurata esimerkkiä. He eivät olleet koskaan erikoisen hyviä ystävyksiä hovionnensa aikoina, eivätkä nytkään, kun onni näin oudosti ja äkkiä oli keikahtanut nurin, he olleet taipuvaiset luottamaan toisiinsa. Koko seura istui siis synkässä äänettömyydessä.
Sillä aikaa heidän herransa oli yksinään kamarissaan kärsien kovia sydämentuskia, jotka täysin hyvittivät monet tuskat, joihin hänen käskynsä olivat saattaneet toiset ihmiset. Hän astui edestakaisin kamarissa lyhyin, epätasaisin askelin, usein pysähtyen ja laskien kätensä ristiin; sanalla sanoen, hän päästi valloilleen mielensä rauhattomuuden, jota hänellä, muiden ihmisten seurassa ollessaan, oli ollut voimaa täydellisesti hillitä. Viimein hän seisahtui, käsiänsä väännellen, sen pienen oven eteen, jota Mornay ukko oli näyttänyt ja jonka hän oli sanonut johtavan siihen kamariin, missä yksi kuninkaan edeltäjistä oli tullut murhatuksi. Ja täällä alkoivat nyt Ludvigin tunteet vähitellen puhjeita ilmi katkonaisin lausein, joita hän itsekseen lausui.
»Kaarle Tyhmä — Kaarle Tyhmä! — Minkähän liikanimen vastamaailma on keksivä Ludvig Yhdennelletoista, jonka veri luultavasti on verestävä sinun veripilkkusi? Ludvig Houkkapää — Ludvig Hätäkello — Ludvig Pyöräpää — ne nimet kaikki eivät vielä ole tarpeeksi voimallisia ilmaistaksensa minun perinpohjaista hulluuttani! Mitenkä saatoin uskoa, että nuo tuittupäiset lüttichiläiset, joille kapina on ikäänkuin jokapäiväistä leipää, pysyisivät alallaan? — Mitenkä saatoin uneksia, että tuo Ardennivuoriston hurja peto silmänräpäykseksikään saattaisi keskeyttää väkivaltaista ja petomaista verenjanoista juoksuansa? — Mitenkä saatoin olettaa, että järkipuheilla ja syitten esittämisellä voisin tulla toimeen Burgundin Kaarlen kanssa? Silloin vasta tuollainen usko olisi ollut paikallaan, jos minun ensin olisi onnistunut hillitä tämmöisillä keinoilla vimmaista härkää! — Voi minua hupsua ja perinhullua! Mutta eipä tuo ilkimys Martius Galeottikaan ole pääsevä tästä eheänä! — Hän on tämän verkon kutonut, hän ja tuo kunnoton pappismies, inhottava Balue. Jos vain pääsen tästä pulasta, niin repäisen kardinaalinhatun hänen päästänsä, vaikkapa kaikki hänen hiuksensa samassa irtaantuisivat! Mutta onpa kumminkin toinen niistä kavaltajista jo nyt käsissäni — vielä minulla on sen verran kuninkaan voimaa — vielä on minulla sen verran valtakuntaa tässä, jotta voin saada rangaistuksi tuon silmiälumoavan, mahtisanojansa kaupittelevan, tähtien puoleen kurkottelevan, valheita kutovan petturin, joka on saattanut minut sekä vangiksi että narriksi! — Tähtien keskinäinen asema — niin, keskinäinen asema muka — hän syötti minulle joutavia loruja, joihin kolmesti keitetty pässinpää tuskin olisi haukannut kiinni, mutta minun piti olla niin hupsun, että luulin käsittäväni nuo syvät sanat! Mutta saammepa heti nähdä mitä tuo tähtien asema todentodella on ennustanut. Mutta kaikkein ensiksi tulee minun suorittaa rukoukseni.»
Pienen oven yläpuolella, kenties muistomerkkinä sen takaisessa kamarissa tehdystä pahanteosta, oli kömpelösti uurrettu komero ja siinä kivestä hakattu ristiinnaulitun kuva. Tähän kuvaan kuningas loi silmänsä ja oli laskeutumaisillaan polvilleen, mutta epäröi, ikäänkuin hän olisi nähnyt tarpeelliseksi Vapahtajan kuvaankin nähden noudattaa maailmallisen viisauden ohjeita ja arvellut liian suureksi rohkeudeksi lähestyä sitä, ennenkuin oli saanut jonkun hänen oletetuista suosikeistaan puolestaan puhumaan. Hän kääntyi siis pois ristiinnaulitun kuvasta, niinkuin se, joka ei pidä itseänsä mahdollisena sitä katselemaan, ja valitsi niiden pyhien kuvien parista, joilla, niinkuin jo usein on kerrottu, hänen hattunsa oli reunustettu, Cleryn Neitsyt Maarian. Sen eteen hän kävi polvilleen ja luki nyt seuraavan eriskummallisen rukouksen, jossa, huomattakoon tämä seikka, hän raa'an taikauskoisuutensa vallassa jossakin määrin näytti eroittavan Cleryn pyhän Neitsyen Embrun'in Maariasta, hänelle myös sangen mieleisestä kuvasta, jolle hän usein teki toiviolupauksia.