»Ei mitään häväistystä, armollinen herrani ja kuninkaani; mutta teidän serkkunne, korkea-arvoinen Orleans'in herttua» — — —
»Haa!» sanoi kuningas; mutta Comines jatkoi, huolimatta tästä keskeytyksestä; — — — »on rakastunut nuoreen kreivittäreen, Isabella de Croyeen, ja herttua toivoo, että tekin, kuninkaallinen majesteetti, annatte suostumuksenne tähän avioliittoon, niinkuin hänkin puolestansa, ja että te yksin neuvoin hänen kanssansa lahjoitatte tälle jalosukuiselle, nuorelle pariskunnalle kelpo maatiluksia, jotka lisättyinä kreivittären omiin tiluksiin, antaisivat ranskalaiselle prinssille arvonmukaiset tulot.»
»En koskaan, en koskaan!» huudahti kuningas, kun mielenliikutus, jota hän viime aikoina suurella vaivalla vain oli saanut hillityksi, nyt väkisinkin ryöpsähti ilmi. Hän rupesi astumaan edestakaisin epätasaisin askelin, ja koko hänen käytöksensä ilmaisi nyt jyrkkää vastakohtaa hänen tavalliselle mielenlujuudelleen. »En koskaan, en koskaan! — Tuokoot he vaikka sakset ja keritkööt minun tukkani ruotihullun tapaan, jonka vertainen minä teoissani täydesti olenkin ollut! — Avatkoon luostari tai hauta minulle kitansa! — Tuotakoon vaikka tulikuumia rauta-astioita silmiäni sokeiksi häikäisemään! — Tuotakoon mestausmiekka tai myrkkyjuoma — mitä ikänä he vain tahtovat! — Mutta Orleans'in herttua ei saa rikkoa tyttärelleni antamaa sanaansa eikä naida toista, niin kauan kuin Johanna on elossa!»
»Kuninkaallinen herra», sanoi Comines, »ennenkuin te näin jyrkästi rupeatte vastustamaan tätä ehdotusta, pitäisi teidän toki muistaa, ettei teillä ole voimaa sitä estää. Ei kukaan viisas mies, joka näkee kallion lähtevän vierimään, koeta estää sen putoamista, koska se kuitenkin olisi turha yritys.»
»Mutta miehuullinen mies», virkkoi Ludvig, »hautautuu kuitenkin mielemmin sen alle. Des Comines, huomatkaa toki kuinka tämä avioliitto saattaisi minun valtakuntani viimeiseen perikatoon. Muistakaa, että minulla on vain yksi heikkovoimainen poika, ja että Orleans'in herttua sitten on lähin kruununperillinen — muistakaa, että kirkko on suostunut hänen avioliittoonsa Johannan kanssa, jolla keinoin sukuni molempien haarojen edut niin hyvin tulevat yhdistetyiksi — muistakaa tätä kaikkea ja muistakaa myös, että tämä avioliitto on ollut elämäni rakkain harrastus — että sen toimeensaamiseksi olen vehkeillyt, taistellut, valvonut, rukoillut, jopa — syntiäkin tehnyt. Filip, Des Comines, en voi luopua siitä tuumasta! Ajatelkaa itse, ajatelkaa! — Armahtakaa minua hädässäni — teidän sukkela älynne voi helposti keksiä jonkun muun uhrauksen tämän sijaan — jonkun oinaan, joka voitaisiin uhrata tämän tuuman sijaan, sillä se on minulle rakas niinkuin ainoa poika patriarkalle. Comines, armahtakaa minua! — teidän ainakin pitäisi käsittää, että miehille, joilla on älyä ja jotka ennakolta miettivät asioita, tämmöisen tuuman raukeaminen, jota he jo kauan ovat mielessään hautoneet ja jonka tähden he jo kauan ovat työtä tehneet, on verrattomasti katkerampi kuin tavallisten ihmisten hetkenaikuinen suru, sillä he etsivät tyydytystä vain jollekulle hetken tuottamalle himolle — te, joka käsitätte tätä syvempää, tätä todellisempaa tuskaa, jonka tyhjäksi mennyt varovaisuus ja turhaan ponnistettu äly tuottaa — te toki armahtanette minua!»
»Minun herrani ja kuninkaani!» vastasi Des Comines, »teidän surunne koskee sydämeeni, sen verran kuin vain velvollisuus omaa herraani kohtaan.»
»Älkää mainitko häntä!» huusi Ludvig, antautuen tai ainakin ollen antautuvinaan äkillisen, vastustamattoman mielenliikutuksen valtaan, joka muka irrotti hänen kielensä ohjat, joita hän muulloin piti tiukalla. »Burgundin Kaarle ei ansaitse teidän uskollisuuttanne. Hän, joka voi häväistä ja lyödä valtaneuvoksiaan — hän, joka viisaimmalle, uskollisimmalle heistä voi keksiä sellaisen häpäisevän pilkkanimen kuin Tête-bottée (Saapaspää)!»
Filip Des Comines, vaikka hän oli viisas mies, oli kuitenkin jokseenkin arka omasta arvostansa; ja nuo sanat, jotka kaikkien kohteliaisuuden rajojen yli ryöpsähtävä vimma sai puserretuksi kuninkaan suusta, koskivat häneen niin kipeästi, ettei hän voinut vastata muulla kuin toistamalla samat sanat: »Tête-bottée! — Mahdotonta että herrani herttua olisi siksi nimittänyt palvelijaa, joka aina on seurannut häntä, hamasta siitä ajasta kun hän kykeni ratsun selkään nousemaan! — Ja vielä lisäksi vieraan hallitsijan kuullen? — Se on mahdotonta!»
Ludvig huomasi heti kuinka syvälle hänen sanansa olivat käyneet. Hän vältti nyt yhtä paljon surkuttelemista, joka olisi voinut loukata, kuin myös osanottoa, joka olisi tuntunut teeskentelyltä. Hän sanoi vain koristelemattomin sanoin, mutta samalla arvokkaisuudella: »Oma onnettomuuteni on saattanut minut unohtamaan kohteliaisuuden vaatimukset, muuten en ikänä olisi maininnut tämmöistä asiaa, jota teidän tietysti oli kiusallista kuulla. Mutta te olette vastauksessanne syyttänyt minua siitä, että muka olen mahdottomia puhunut — se koskee kunniaani, ja minun täytyisi kärsiä teidän syytöksenne, jollen mainitsisi teille juttua, jonka herttua, nauraen niin että vedet silmistä pursuivat, kertoi selitykseksi tuolle häpäisevälle liikanimelle — en sen kertaamisella tahdo teidän korvianne uudestaan loukata. Näin muka oli asia tapahtunut: Te, herra Filip Des Comines, olitte kerta metsästysretkellä Burgundin herttuan, teidän herranne kanssa, joka hypättyään metsästyksen jälkeen hevosen selästä, käski teitä vetämään saappaat pois hänen jalastaan. Teidän silmistänne hän huomasi kenties, että tämä sopimaton vaatimus oli herättänyt teissä aivan luonnollista mielipahaa; sentähden hän käski teidän istahtaa maahan ja auttoi teitä samalla tavalla kuin te häntä. Mutta suuttuneena siitä, että te olitte näin puustaavin mukaan totellut hänen toistakin käskyänsä, hän, heti kun hän oli saanut toisen saappaan jalastanne, löi teitä sillä hurjasti päähän, kunnes veri valahti esiin, ja soimasi ankarasti alamaista, joka muka oli ollut uhkarohkea ja sallinut hallitsijansa tarjota hänelle semmoista apua. Ja siitä päivin on hänellä tai hänen suositulla hovinarrillansa, Le Glorieux'llä tapana mainita teitä tuolla hullulla, naurettavalla pilkkanimellä Tête-bottée, josta herttua hyvin usein laskee leikkiä.»
Tämä kertomus tuotti Ludvigille kahdenlaista mielihyvää: se koski kipeästi siihen mieheen, jota se liikutti — ja tämmöinen näky oli kuninkaalle aina erittäin hauska silloinkin, kun hän ei voinut, niinkuin tässä tilaisuudessa, puolustaa itseään sillä, että se oli sulaa kostoa — ja samalla hän huomasi myös vihdoin viimeinkin löytäneensä kohdan Des Comines'n sydämessä, johon vaikuttamalla hän vähitellen kenties saattoi viekoitella hänet Burgundin puolelta Ranskan puolelle. Siten syttynyt tulinen vihastus herttuaa kohtaan saattoi myöhemmin todella tämän loukatun hoviherran muuttamaan Kaarlen palveluksesta Ludvigin luo; mutta kysymyksessä olevassa tilaisuudessa hän kuitenkin puhui vain yleisesti viittaamalla ystävyydestään Ranskaa kohtaan, hyvin tietäen, että kuningas käsitti täysin, mitä hän sillä tarkoitti. Väärin olisi, jos tahraisimme tämän mainion historioitsijan muistoa sillä, että sanoisimme hänen tässä tilaisuudessa pettäneen herransa, joskin hänen mielensä nyt epäilemättä oli paljoa taipuvaisempi Ludvigin puoleen, kuin ensin tänne tullessaan.