»No, eipä se juuri mikään kovin suuri pyyntö olekaan — se koskee vain Klepper parkaa, minun hevoskoniani, ainoata elävää olentoa, joka minua saattanee kaivata. — Noin virstan tai parin päässä eteläänpäin tapaatte sen nurmikolta aution sysimiehen mökin luota. Viheltäkää sille näin» — hän vihelsi omituisella tavalla — »ja huutakaa sen nimeä, niin se tulee teidän luoksenne. Täällä on sen suitset nuttuni alla — hyvä, etteivät ne konnat niitäkin vieneet minulta, sillä ei Klepper tottele toisia suitsia. Ottakaa hevonen ja pitäkää sitä hyvin — en uskalla sanoa: entisen omistajan tähden — mutta ainakin senvuoksi, että teidän käsiinne olen antanut vallan päättää suuren sodan kallistumisesta toiselle tai toiselle puolelle. Klepper ei ole koskaan pettävä teitä pulassa — olkoon yö tai päivä, kova tai pehmeä, kaunis tai paha ilma, lämmin talli tai talvinen taivas katoksena, kaikki on sille yhdentekevää. Jospa vain olisin päässyt ulos Peronnen portista siihen paikkaan saakka, mihin Klepper'in olin jättänyt, niin enpä nyt olisikaan tässä pulassa. — Lupaatteko olla hyvä Klepper'ille?»
»Minä vannon täyttäväni sinun pyyntösi», vastasi Durward, liikutettuna tästä muuten niin paatuneen sydämen hellyyden vilahduksesta.
»Hyvästi nyt sitten!» virkkoi pahantekijä. »Mutta malttakaas vielä — malttakaas — en tahtoisi toki kuolla epäkohteliaana, laiminlyöden naisen antamaa asiaa. — Tämä kirje tässä on Ardennien Metsäkarjun kaikkein armollisimmalta ja kaikkein hupsuimmalta puolisolta hänen mustasilmäiselle veljentyttärelleen — ahaa! näenpä jo teidän silmistänne, että olen sangen taipuvaisen sanansaattajan valinnut. — Ja nyt vielä yksi sana lisäksi — en muistanutkaan sanoa, että satulani sisään olen kätkenyt kukkaron täpötäynnä kultakolikoita; niiden tähden juuri suostuin tähän vaaralliseen yritykseen, josta saan nyt näin kalliin hinnan maksaa. Ottakaa te ne, niin saatte sadoin verroin takaisin noille verenhimoisille orjille antamanne gulden'it. — Te saatte olla minun perilliseni.»
»Ne voin kuluttaa messuihin ja rukouksiin sielusi puolesta», sanoi
Durward.
»Älkää tuota sanaa uudestaan mainitko», sanoi Hairaddin, jonka muoto muuttui kauhistavaksi, »semmoista ei ole — ei voi olla — ei saa olla olemassa! — Se on vain viekkaitten pappien tyhjää lorua!»
»Kurja — perinkurja mies! Käänny parempiin ajatuksiin! — Anna minun rientää pappia noutamaan — kyllähän nämät miehet suostunevat vielä hiukan odottamaan — minä maksan heille siitä», sanoi Durward. »Mikä sinulle tulee osaksi, kun tämmöisellä mielellä katumattomana kuolet?»
»Minä sulan elementteihin», virkkoi paatunut uskoton, painaen sidotut käsivartensa vasten rintaansa. »Minun toivoni ja luottamukseni on se, että ihmisruumiin ihmeellinen rakenne on jälleen sulava luonnon yleiseen kokonaisuuteen, valettavaksi uusiksi luomiksi, joita luonto jokapäivä luopi jokapäivä katoavien sijaan — sulat aineet muuttuvat sateeksi ja virroiksi, multamaiset aineet tulevat heidän emonsa maan lisäksi, ilmamaiset aineet haihtuvat tuuleen, ja tulenkaltaiset enentävät Aldebora-tähden sekä sen veljien loistoa. — Tässä uskossa olen elänyt, siinä myös tahdon kuolla! — Mene nyt pois, mene tiehesi! — Älä häiritse minua kauemmin! — Nyt olen jo puhunut viimeiset sanani, jotka ovat kuuluvat kuolevaisen olennon korviin!»
Vaikka Durward olikin syvästi liikutettu miehen kauhistavasta tilasta, näki hän kuitenkin, että olisi ollut aivan turha yrittää herättää häntä tilansa tuntoon. Hän sanoi siis mustalaiselle jäähyväiset, joihin tuomittu vastasi vain pienellä, jörömäisellä päännyökkäyksellä, niinkuin mietteisiinsä vaipunut ihminen sanoo jäähyväiset niille, jotka häntä häiritsevät. Durward astui nyt metsään päin ja löysi helposti sen paikan, missä Klepper oli ruohoa syömässä. Hevonen riensikin hänen luokseen heti kun se kuuli vihellyksen, mutta ei tahtonutkaan ensin antaa itseään kiinni, vaan kuorskahti ja hypähti syrjään, kun outo sitä lähestyi. Mutta Qventin oli ylimalkain tottunut hevosten luonnonlaatuun ja kenties hän erittäinkin tunsi Klepper'in tavat, sillä hän oli Hairaddin'in kanssa matkatessansa usein ihaillut tätä ratsua; siten hän kuitenkin lopulta sai kuolevalta mustalaiselta saamansa perinnön haltuunsa. Aikaa ennen kuin Durward palasi takaisin Peronneen, oli jo Hairaddin mennyt sinne, missä hän sai havaita kauhistuttavan uskonsa tyhjäksi — pelottava havainto ihmiselle, joka ei koskaan ollut katunut mennyttä aikaa eikä pelännyt tulevaista!