Näitä ajatellessaan nuori skotlantilainen kohtasi kaksi vakavannäköistä miestä, nähtävästi Tours'in kaupungin porvareita; heiltä hän, nostaen lakkiaan sillä kunnioituksella, jota nuorempi on velvollinen osoittamaan vanhemmalle, pyysi tietoa miten hän pääsisi mestari Pietarin talolle.
»Kenenkä talolle, poikaseni?» kysyi toinen vastaantulijoista.
»Mestari Pietarin, suuren silkkikauppiaan, joka on istuttanut kaikki silkkiäispuut tuohon lehtoon», vastasi Durward.
»Nuori mies», virkkoi häntä lähinnä seisova porvari, »oletpa kovin aikaiseen ruvennut narrin virkaan.»
»Ja sopimattomia miehiä olet valinnut pilkkasi esineiksi», sanoi toinen vielä tylymmällä äänellä. »Tours'in kaupungin pormestari ei ole tottunut siihen, että ulkomaalaiset kuljeksivat narrit puhuttelevat häntä tällä tavalla.»
Qventin hämmästyi siinä määrin tästä aiheettomasta vihastuksesta, minkä hänen yksinkertainen ja kohtelias kysymyksensä oli nostattanut noissa arvokkaannäköisissä herroissa, ettei hänen mieleensä edes juolahtanut itse pikastua heidän vastauksensa tylyydestä. Hän jäi vain seisomaan, ällistellen heidän jälkeensä, kun he jatkoivat tietään kiireisin askelin, usein katsahtaen taakseen, ikäänkuin he olisivat halunneet niin pian kuin mahdollista päästä siksi kauas, ettei hän jälleen voisi käydä heidän kimppuunsa.
Sitten Qventin kohtasi muutamia viinitarhureita, joilta hän kysyi samaa; vastaukseksi he kysyivät, tarkoittiko hän koulumestari Pietaria? — vai nikkarimestari Pietaria? — vai suntiomestari Pietaria? ja vielä puolta tusinaa muita mestari Pietareita lisäksi. Kun ei yksikään näistä ollut sennäköinen, mimmoiseksi nuorukainen kuvasi tiedusteltavansa, niin talonpojat haukkuivat häntä, uhaten käydä hänen kimppuunsa sekä löylyttää häntä tuon narrinpelin palkaksi. Mutta vanhin heistä, jolla näytti olevan heihin nähden jonkinlainen ylivalta, sai heidät väkivallasta pidätetyksi.
»Huomaattehan te hänen puheestaan sekä narrinlakistaan», virkkoi ukko, »että hän on noita meidän maahamme tulleita ulkomaan silmänkääntäjiä, joita muutamat nimittävät noidiksi ja ennustajiksi, toiset silmänkääntäjiksi tai muuksi sellaiseksi, eikä sitä voi tietää, mitä kaikkia konsteja he osaavat. Olenpa kuullut kerrottavan, että eräs tuommoinen maksoi yhden liard'in (pienen rahan) saadakseen syödä vatsansa täydeltä viinirypäleitä erään köyhän miehen viinitarhasta; mutta söipäs se, kun söikin, koko kuormallisen eikä hellittänyt edes nappia takistansa. — Antakaamme tämän siis rauhassa mennä ohitse ja kulkea tietänsä, niinkuin mekin kuljemme omaamme. — Ja sinä, veikkonen, jollet tahdo pahempia kokea, niin käy rauhallisesti tietäsi eteenpäin, nimeen Jumalan ja Marmoutiers'n pyhän Neitsyen ja Tours'in pyhän Martin, äläkä kiusaa meitä sen enempää tiedustelemalla mestari Pietariasi, joka ehkä onkin vain uusi paholaiselle keksitty nimi.»
Skotlantilainen, nähdessään semmoisen ylivoiman edessään, arveli viisaimmaksi jatkaa matkaansa vastaamatta mitään. Mutta talonpojat, jotka ensin olivat vetäytyneet kauemmaksi, peläten hänen noita- ja viinirypäleensyöntitaitoansa, rohkaisivat jälleen mielensä, kun hän oli edemmäksi kulkenut; he huusivat haukkumasanoja sekä kirouksia hänen jälkeensä, ja lopulta paransivat niiden vaikutusta kivituiskulla, joka ei kuitenkaan näin kaukaa voinut tehdä suurtakaan vahinkoa heidän vihansa esineelle. Qventin puolestaan, jatkaessaan matkaansa, rupesi epäilemään olevansa itse jollakin lailla noiduttu, tai toursilaisten talonpoikien olevan kaikkein typerimpiä, raa'impia ja epäkohteliaimpia Ranskan talonpojista. Tätä arvelua ei muuttanut myöskään uusi seikka, joka sattui hänelle hetken kuluttua.
Matalalla kukkulalla, joka kohosi virtavan ja kauniin Cher-joen rannalla, juuri sillä suunnalla, mihin hän kulki, kasvoi sattumalta pari, kolme suurta saksanpähkinäpuuta, jotka yhdessä muodostivat kauniin, merkillisen ryhmän. Näiden juurella seisoi kolme, neljä talonpoikaa liikahtamatta, katsellen ylöspäin, nähtävästi ällistellen jotakin, mikä oli lähimmän puun oksilla. Nuorukaisen mietiskely on harvoin niin syvä, ettei pieninkin uteliaisuuden puuska sitä saisi häirityksi yhtä helposti kuin kädestä kimmonnut keveä kivi rikkoo tyynen lammikon kirkkaan pinnan. Qventin joudutti kulkuaan ja juoksi keveästi ylös kukkulalle, jonne hän kerkesi juuri parahiksi nähdäksensä sen kammottavan esineen, joka oli vetänyt puoleensa toistenkin katsojien huomion — siellä näet riippui oksasta mies, jonka ruumis väänteli viimeisessä kuolinkamppailussa.