»Muukalaiselle tietysti», vastasi kuningas, »semmoiselle, jolla ei Ranskassa ole suvun eikä edun siteitä, jotka voisivat olla esteenä minun tahtoni täyttämiselle, ja joka tuntee kovin vähän tätä maata ja sen eri puolueita voidakseen aavistaa hankkeestani enempää kuin mitä katson hyväksi hänelle ilmaista — sanalla sanoen aion käyttää tähän toimen sitä nuorta skotlantilaista, joka sinut juuri ikään käski tänne.»
Olivier oli hetken aikaa vaiti, siten ikäänkuin osoittaen epäilevänsä tämän vaalin viisautta, mutta sitten hän lisäsi: »Te olette, herra kuningas, tälle nuorukaiselle osoittanut luottamusta aikaisemmin kuin mitä teillä muuten on tapana.»
»Minulla on siihen syyni», vastasi kuningas. — »Tiedäthän», hän risti samassa silmiänsä, »kuinka suuressa arvossa pidän autuasta pyhää Julian'ia. Rukoilinpa tuota pyhää miestä toissa yönä ja anoin nöyrästi (koska hän, niinkuin tiedät, on matkamiesten suojeluspyhimys), että hän lähettäisi henkivartijaväkeni lisäksi vielä useampia kuljeskelevia ulkomaalaisia, joiden avulla voin parhaiten saada kuningaskuntani ehdotonta kuuliaisuutta noudattamaan. Ja minä puolestani lupasin siitä hyvästä tälle hyvälle pyhälle miehelle, että ottaisin hänen nimessään heidät suosiooni, ja auttaisin sekä elättäisin heitä.»
»Ja Pyhä Julianko», kysyi Olivier, »toimitti teille, kuninkaallinen majesteetti, tuon pitkäsäärisen skotlantilaisen tulokkaan, täyttäen sillä keinoin teidän anomuksenne?»
Parranajaja tiesi hyvinkin, että hänen herrassaan oli yhtä paljon taikauskoa kuin todellisen jumalisuuden puutetta, ja että semmoisissa asioissa sangen helposti saattoi kuningasta loukata; hän, niinkuin sanottu, tunsi tämän Ludvigin heikkouden ja esitti siis kysymyksensä varovaisesti kaikkein hiljaisimmalla, viattomimmalla äänellään. Mutta Ludvig ymmärsi sittenkin yskän ja katsahti vihastuneena puhujaan.
»Lurjus», sanoi hän; »syystäpä oletkin saanut liikanimesi Olivier Perkele, kun täten tohdit yhtä aikaa tehdä pilaa herrastasi sekä autuaista pyhistämiehistä. Sen sanon sinulle, että jos olisit vain hiukan vähemmän tarpeellinen minulle, niin hirtättäisin sinut tuohon tammipuuhun linnan edustalle peloitteeksi kaikille pyhien asioiden pilkkaajille! — Kuules siis, sinä epäuskoinen orja, että minun silmäni tuskin olivat menneet umpeen, kun autuas pyhä Julian ilmestyi minulle taluttaen nuorta miestä. Hän esitti minulle hänet ja sanoi, että hänen kohtalonsa oli sellainen, että hän oli pelastuva miekan alta, hirsupuusta sekä vesivirrasta, ja tuottava onnea sille puolelle, jolle hän taipuisi sekä niille hankkeille, joihin hän ottaisi osaa. Seuraavana aamuna kävellessäni ulkona kohtasin, tämän nuorukaisen, jonka kuvan unessa olin nähnyt. Omassa maassaan hän on pelastunut miekan alta, koska koko hänen muu sukunsa oli joutunut surman omaksi, ja täällä niin lyhyessä ajassa kuin kahden vuorokauden kuluessa, on hän jo ihmeellisellä tavalla pelastunut sekä veteen hukkumisesta että myös hirsipuusta, ja on jo muutamassa tilaisuudessa, niinkuin sinulle äsken puolella sanalla kerroin, ollut minulle erinomaisen suureksi avuksi. Minä katson hänen siis tulleen tänne pyhiin Julian'in toimesta palvelemaan minua kaikkein vaikeimmissa, vaarallisimmissa, vieläpä toivottomimmissakin hankkeissa.»
Kuningas, näin puhuessaan, otti hattunsa päästään, valitsi monista pikkuisista lyijykuvista, jotka koristivat hattunauhaa, pyhän Julian'in kuvan, asetti sen pöydälle, niinkuin hänen tapansa oli, kun joku kiihkeämpi toive tai omantunnonvaiva iski häneen sydämeensä; hän laskeutui polvilleen kuvan eteen ja mutisi, siltä ainakin näytti, syvällä hartaudella: Sancte Juliane, adsis precibus nostris! Ora, ora pro nobis! (Pyhä Julianus, kuule meidän anomuksemme! Rukoile, rukoile puolestamme!)»
Tämä oli yksi niitä äkillisiä vilunväristyksen tapaisia taikauskoisen jumalisuuden puuskia, jotka välistä tempasivat Ludvigin valtaansa niin eriskummallisina aikoina ja niin eriskummallisissa paikoissa, että kuningas, joka oli kaikkein älykkäimpiä kruunattuja päitä mitä koskaan on ollut olemassa, näytti aivan hullulta tai ainakin sellaiselta ihmiseltä, jota syvä syyllisyyden tunto painostaa.
Hänen ollessaan tässä toimessa katseli suosikki häntä pilkallisella ylenkatseella, jota hän tuskin koettikaan peitellä. Se oli todellakin hyvin omituista tässä miehessä, että hän käytöksessään herraansa kohtaan ei koskaan käyttänyt imartelevaa, ikäänkuin kissankehräämisen tapaista, teeskenneltyä alamaisuutta ja nöyryyttä, jota hän seurustellessaan muiden ihmisten kanssa osoitti; ja jos hänellä kuninkaankin seurassa vielä jossakin määrin oli kissan tavat, niin hän silloin oli varoillaan oleva kissa — väijyvä, vilkas ja valmis äkillisiin liikkeisiin. Syynä tähän erilaiseen käytökseen oli luultavasti se, että Olivier tiesi herransa sellaiseksi teeskentelyn mestariksi, joka saattoi nähdä toistenkin teeskentelyn läpi.
»Ja tuo nuorukainen, jos saan luvan kysyä», sanoi Olivier, »on siis samannäköinen kuin se, minkä te ilmestyksessä näitte?»