Jos oli Ellangowanin ympäristön näköala ollut miellyttävä kuutamolla, ei se aamuauringon valossa mitään menettänyt kauneudestaan. Marraskuullakin myhäili maa sen vaikutuksen alaisena. Jyrkät, mutta säännölliset porrasaskelmat johtivat penkereeltä viereiselle ylänteelle, ja näitä myöten Mannering joutui vanhan linnan edustalle. Julkipuolessa oli kaksi jyhkeätä, ympyriäistä tornia, jotka tanakkoina ja synkkinä kohosivat niitä yhdistävän litteän, esiripulta tuntuvan muurin päätynurkista ja siten suojelivat pääporttia; esiripun keskessä sijaitsevasta korkeasta holvikaaresta avautui tämä linnan sisäpihalle. Porttikäytävän otsassa komeili hietakiveen veistettynä suvun vaakuna, ja holvissa näkyi rakentajan sommittelemat tilat suojaristikon laskemiselle ja nostosillan kohottamiselle. Nuorista männyistä naulattu tökerö maalaisveräjä oli nyt tämän aikoinaan pelottavan pääsyholvin ainoana suojana. Edustan puistikosta avautui ylevä näköala.
Kaareva selänne sulki näkyvistä sen karun ja aution lakeuden, jonka halki Mannering oli edellisenä iltana saapunut. Maisema osotti miellyttävää mäen ja laakson vaihtelua, ja sitä halkoi joki, joka toisin paikoin pujahteli näkösälle, piiloutuen toisaalla, missä se solui korkeiden, metsäisten äyräitten välissä. Kirkon torni ja muutamat talot ilmaisivat kylän paikkaa siinä kohdassa, missä virta laski mereen.
Laaksomaat näyttivät hyvin viljellyiltä; pikku aituukset, joihin ne olivat jaetut, viistivät mäkien juurta ja toisinaan ulottivat epätasaiset pensasrivinsä jonkun matkaa ylös rinteellekin. Näiden yläpuolella levisi vehmaita laidunmaita, joilla etupäässä käyskenteli mustaa karjaa, maan vientiliikkeen silloista päätuotantoa; sen etäinen ammuminen ei maisemaa suinkaan epämiellyttävästi elävöittänyt. Kaukaisemmat kunnaat olivat jylhempiä ja vielä taampana paisuivat tummiksi nummivuoriksi, jotka taivaanrantaa reunustaen olivat viljelysalueen selvänä rajana ja samalla johtivat siihen mieluisaan aatokseen, että tämä oli erillinen ja yksinäinen.
Meren rannikko, jonka Mannering nyt näki kaikessa laajuudessaan, vastasi vaihtelultaan ja kauneudeltaan sisämaan näköalaa. Muutamin paikoin se kohosi korkeiksi kallioiksi, joiden laella useinkin upeili vanhojen rakennusten, tornien tai majakkain raunioita. Perintätieto kertoi, että viimeksi mainitut sijotettiin toinen toisensa näkyviin, jotta saattoivat maahanryntäyksen tai kansalaissodan aikoina pitää merkeillä yhteyttä keskenään molemminpuoliseksi tueksi ja turvaksi. Ellangowanin linna oli verrattomasti laajin ja huomattavin näistä raunioista, ja puhui koollaan ja asemallaan sen etevämmyyden puolesta, mikä sen perustajilla sanottiin olleen alueen päälliköiden ja ylimysten keskuudessa. Toisin paikoin taasen oli ranta viehkeämpää, pikku lahdekkeiden leikkomaa, missä maa loiveni hiljalleen vesirajaan tai ulonsi mereen metsäisiä kukkulaniemekkeitä.
Viimeöisen taipaleen ennustelemasta noin peräti poikkeava kuvasarja vaikutti samassa suhteessa Manneringiin. Hänen alapuolellaan oli nykyinen talo, rakennustaiteellisesti kömpelö kylläkin, mutta mukavalla paikalla ja herttaisen näköalan saanut. — Kovinpa onnellisesti, ajatteli sankarimme, lipuisi elämä tuollaisessa suojapaikassa! Toisella puolella muinaisen suuruuden vaikuttavat jäännökset ja niiden herättämä salaisen sukuylpeyden tunto, toisaalla taasen nykyaikaista loistoa ja mukavuutta riittämään asti tyydyttämään kaikkia kohtuullisia toivomuksia. Täällä siis, ja sinun kanssasi, Sofia! —
Emme pitemmälti seuraa rakastuneen unelmoimista. Mannering seisoi kotvan käsivarret rinnan yli ristissä ja kääntyi sitte rauniolinnaa kohti.
Holvikaaresta mentyään hän huomasi sisäpihan järeän suuremmoisuuden yltäkyllin vastaavan ulkopuolen komeutta. Toisella sivulla levisi pitkä sarja korkeita ja leveitä ikkunoita, joita toisistaan erottivat veistoksilla koristellut kivipielet; ne olivat aikoinaan valaisseet linnan suurta suojamaa. Vastapäisellä taholla sijaitsi erikorkuisia ja -muotoisia rakennuksia eri ajoilta, mutta silti siten yhtyneinä, että tehosivat katsojaan jonkinlaisella yleisellä rintaman yhdenmukaisuudella. Ovia ja ikkunoita somistivat ulokkeet, jotka osottivat karkeita näytteitä veistokuvista ja kaiverrustöistä, osaksi eheinä, osaksi murtuneina, paikka paikoin muurinvihreän ja muiden köynnöstelijäin verhoamina, jotka runsaina rehottivat raunioissa.
Pihan taustaa oli sitäkin aikoinaan rakennusrivi sulkenut; mutta parlamentin laivojen pommitus Deanen johdolla, pitkällisen kansalaissodan aikana, kerrottiin, oli tätä linnan osaa tuhonnut paljoa luhistuneemmaksi kuin se muualta oli. Siinä oli leveä aukkokin, josta Mannering näki meren, ja pikku aluksen, aseestetun lokertin, joka oli yhä asemillansa keskellä lahtea.[15]
Tähystellessään pitkin raunioita kuuli Mannering erään huoneuston sisältä vasemmaltansa edellisenä iltana näkemänsä mustalaisen äänen. Hän löysi piankin reijän, josta pääsi näkymättömänä tarkkaamaan vaimoa, eikä hänestä voinut olla tuntumatta siltä, että tämän ulkomuoto, toimi ja asema täsmälleen kuvasivat muinaista sibyllaa.
Hän istui murtuneella kulmakivellä, laakakivillä lasketun huoneen nurkkauksessa, josta oli osan lakaissut puhtaaksi, saadakseen vapaasti tilaa värttinänsä hyrinälle. Korkeasta ja kapeasta ikkunasta sattui voimakas valovirta hänen oudolle puvulleen ja muistettaville piirteilleen; sen hohteessa hän näki tehdä työtänsä, sillä muualla huoneessa oli hyvin hämärää. Pukeutuneena asuun, joka lisäili itämaalaisilta näyttäviä somistuksia skotlantilaisen rahvaan kansallisvaatetukseen, hän kehräsi lankaa kolmesta erivärisestä villakuontalosta, mustasta, valkoisesta ja harmajasta, välineinänsä nyt melkein tyyten maasta hävinneet vanhan ajan talouskalut viipsinpuu ja värttinä. Kehrätessään hän lauloi loitsun tapaista. Turhaan koetettuaan tarkalleen tajuta laulun sanoja yritti Mannering seuraavaa vapaata käännöstä siitä, mitä joistakuista ymmärrettävistä lauselmista sen sisällöksi päätteli: