Mitään tuollaista ei tämän miehen kasvoissa kuvastunut; päin vastoin näytti jörö ja julmakin karsaus synkistävän piirteitä, jotka missä mielenilmeessä tai vivahduksessa tahansa olisivat olleet raa'at ja vastenmieliset.
"Missä olet, emo Lemmotar?" hän sanoi hieman murteellisesti ääntäen, vaikka puhuikin kieltä ihan sujuvasti. "Donner und blitzen! puolisen tuntia jo olemme viipyneet. — Tule siunaamaan kelpo laiva ja matka, ja horna sinut syöjättären periköön!"
Samassa hän huomasi Manneringin, joka Meg Merriliesin loihtimista tarkastellakseen omaksumassaan asemassa näytti piileksijältä, seisoen puolittain muurinpönkän kätkössä. Kapteeni — sillä sitä hän oli olevinaan — vaikeni äkkiä ja hätkähtäen, ja työnnälsi oikean kätensä poveensa, kuin vetäistäkseen esille aseen. "Mitä kuuluu, veikko? — näyt olevan tähyilemässä — hä?"
Ennen kuin Mannering miehen liikkeestä ja hävyttömästä äänensävystä hieman ällistyneenä ehti vastata, pistäysi mustalainen holvihuoneestaan ja yhtyi vieraaseen. Tämä tiedusti häneltä matalalla äänellä, Manneringiin katsoen: "Hai vierellä, vai mitä?"
Toinen vastasi samaa syrjäpuhelua jatkaen: "Älä löpise roskaa — herrasmieshän se on ja talon tuttavia."
Miehen pilviset kasvot kirkastuivat. "Parahinta huomenta teille, sir; huomaankin olevanne ystäväni mr. Bertramin vieraita — suokaa anteeksi, katsoin teidän ensin olevan ihan toista maata."
"Ja te, sir", vastasi Mannering, "olette luullakseni lahteen ankkuroineen aluksen päällikkö?"
"Olenpa kyllä, sir; minä olen kapteeni Dirk Hatteraick ja purjehdin
'Jungfrauw Hagenslaapenilla', joka on hyvin tunnettu tällä rannikolla.
En häpeile nimeäni enkä alustani, — enkäpä sen puolesta lastianikaan."
"Tietenkään ei teillä ole mitään syytä siihen, sir."
"Tausend donner — ei; kauneillahan minä vain kaupoilla, vastikään saimme lastin tuolla Douglasissa, Man-saarella — puhdasta konjakkia — hienoa hyson- ja souchong-teetä — Mechelnin pitsejä, jos teille soveltuu — oikeata konjakkia — kieritimme maihin sata nassakkaa viimeis-yönä."