"Tottakin", huomautti koulumestari hyvillä mielin, "minä kilvoittelin enkä häviölle joutunut, vaikka vastustajani oli taitava ja kavala".
"Oletan", sanoi miss Mannering, "että rynnistys oli hiukan väsyttävää, mr. Sampson".
"Peräti, nuori neiti — kuitenkin sonnustin minä kupeeni ja sodin häntä vastaan."
"Minä voin sen puolesta todistaa", puheli eversti; "en ole milloinkaan nähnyt paremmin oteltua kamppailua. Vihollinen oli kuin mahratta-ratsuväki; hän hyökkäili joka taholta eikä esittänyt kunnollista maalitaulua tykistölle. Mutta mr. Sampson ei kuitenkaan kanuunistaan hellittänyt, vaan pommitteli milloin vihollista, milloin hänen nostattamiansa pölypilviä. Älkäämme sentään tänä iltana otelko taistelujamme uudestaan — huomenna kuulemme aamiaispöydässä kaikki."
Mutta aamulla ei koulumestaria aamiaiselle ilmestynytkään. Hän oli aikaisin lähtenyt kävelylle, tiesi eräs palvelija. Oli niin tavallista hänelle unohtaa ruoka-aikansa, ettei hänen poissaolonsa milloinkaan häirinnyt perhettä. Emännöitsijä oli säädyllinen vanhanaikainen presbyteerinen nainen ja siihen uskontunnustukseen kuuluvana tunsi mitä suurinta kunnioitusta mr. Sampsonin jumaluusopillisia lahjoja kohtaan. Hänen asiakseen oli annettu tuollaisissa tapauksissa pitää huolta siitä, ettei hän joutuisi hajamielisyydestään kärsimään, ja siksi hän tavallisesti väijyi viivyttelijää hänen palatessaan, muistuttaakseen hänelle hänen ajallisia tarpeitaan ja toimittaakseen näille tyydykettä. Harvoin kuitenkaan sattui, että hän oli poissa kahdelta aterialta yhteen menoon, kuten nyt. Meidän täytyy selittää tämän tavattoman tapauksen syy.
Mr. Pleydellin keskustelu mr. Manneringin kanssa Harry Bertramin katoamisesta oli herättänyt kaikki ne tuskalliset tunteet, joita tapaus oli mr. Sampsonille tuottanut. Koulumestari-paran hellä sydän oli aina soimannut häntä siitä, että hänen leväperäisyytensä lapsen luovuttamisessa Frank Kennedyn huostaan oli ollut lähimpänä aiheena miehen murhaan, lapsen menetykseen, mrs. Bertramin kuolemaan ja hänen isäntänsä perheen perikatoon. Hän ei siitä asiasta milloinkaan puhellut — jos hänen puhetapaansa koskaankaan saattoi puheluksi sanoa — mutta usein se kuvastui hänen mielessään. Mrs. Bertramin testamentissa niin lujasti väitetty ja vakuutettu toive oli herättänyt vastakaikua koulumestarin povessa, ja tämä kiihtyi ahdistavaksi mielentuskaksi, kun Pleydell oli uutta mahdollisuutta kohdellut peräti epäuskoisesti.
"Tietystikin", ajatteli Sampson itsekseen, "on hän laajatietoinen mies ja taidokas lain painavissa asioissa; mutta hän on myöskin leikkisän kepeä ja puheissaan epävakainen mies; ja sopiko hänen noin ikäänkuin ex cathedra lausua arvoisan Singlesiden madam Margaret Bertramin ilmaisemasta toiveesta tuomionsa?"
Näiden mietiskelyjen tuloksena oli päätös lähteä murhenäytelmän tapahtumapaikalle Warrochin kärkeen, missä hän ei ollut pistäytynyt vuosikausiin — ei todellakaan sen koommin kun onnettomuus oli sattunut. Kävely oli pitkä, sillä Warrochin kärki oli tuolla puolen Ellangowanin tiluksien, jotka olivat sen ja Woodbournen välissä. Sitä paitsi koulumestari moneenkin kertaan meni harhaan ja tapasi sulavan lumen tulvajoiksi paisuttamia puroja, missä hänellä, kelpo sielulla, oli vain kesäisiä muistoja pienoisista lirisevistä ojasista.
Saavutti hän sentään vihdoin metsän, jonka oli tehnyt retkensä päämääräksi, ja harppaili sen halki huolellisesti, velloen seonneita aivojaan epämääräisillä ponnistuksilla koettaessaan johdattaa muistiinsa tuhoisen aamupäivän jokaista seikkaa. Senhän voipi arvatakin, että paikan ja ajatusten yhtymän teho oli riittämätön luomaan johdelmia, jotka olisivat poikenneet hänen tapausten omassa välittömässä painostuksessa tekemistänsä. Huokaillen ja ohkuen koulumestari poloinen siis palasi toivottomalta toivioretkeltään ja tallusti väsyneesti kohti Woodbournea, toisin ajoin aprikoiden muuttuneessa mielessään kysymystä, jota hänelle tyrkyttivät kutakuinkin tuiman ruokahalun vaatimukset, oliko hän nimittäin ollut sinä aamuna murkinalla vai eikö.
Tässä sumeassa mielentilassa, milloin pohtien lapsen katoamista, milloin tahtomattaan pakottuneena mietiskelemään asiaan jokseenkin kuulumattomia savustettuja lihoja, sämpylöitä ja voita, hän paluumatkallaan toista tietä käyttäen kuin mennessään tuli sen pienen rauniotornin tai oikeammin tornin jäännöksen kohdalle, jota kansa nimitti Derncleughin Harjaksi.