"Kyllä, on ollut", sanoi siihen edellinen puhuja hiukan painavasti.
"Totisesti, naapuri Ovens", virkkoi emäntä, "vaikka Hazlewoodin Hazlewoodit ovat varsin hyvää ja vanhaa juurta näillä main, niin eivätpä he varmastikaan ole koskaan ajatelleet pyrkiä Ellangowanien tasalle ennen kuin nyt viime polvesta alkaen. Hohoi, emäntäiseni, Ellangowanin Bertramit ovat ammoisia Dingawaieja — laulukin on heistä erään menosta naimisiin Manin kuninkaan tyttären kanssa; se alkaa:
"'Yli viiletti Bertram toiseen rantaan, kotimatkalle tuomaan morsiantaan —'
"Mr. Skreigh sen meille varmaankin osaa laulaa."
"Emäntä hyvä", epäsi Skreigh suutansa mutistaen ja hyvin juhlallisesti siemaisten konjakkivettään, "lahjamme annettiin meille toisin käytettäväksi kuin vanhojen hupsujen renkutusten hoilottamiseen näin lähellä sapattipäivää".
"Hävetkääs nyt, mr. Skreigh; tokihan olen ennenkin kuullut teidän vetävän iloista laulua lauvantai-iltana. Mutta mitä kääseihin tulee, diakoni, niin ne eivät ole olleet vaunuvajasta ulkona aina mrs. Bertramin kuolemasta asti, ja siitä on kuusi- tai seitsemäntoista ajastaikaa. Jaakko Jabos on minun kääseilläni heitä noutamassa; kumma kun ei jo ole palannut. Pilkkosen pimeätä siellä on — mutta ei ole tielläkään yhtään pahaa käännettä muuta kuin kaksi, ja Warrochin siltarumpu on turvallinen kyllä, jos pysyy oikealla sivulla. Mutta sitten on Heaviesiden ahde, se on ihan hukka kyytijuhdille — mutta tunteehan Jaakko tien hyvästi."
Luja kolkutus kuului ovelta.
"He siellä eivät ole. En kuullut pyörien ratinaa. Grizzel, leuhkana siinä, mene ovelle."
"Siellä on yksinäinen herrasmies", inui Grizzel; "vierashuoneeseenko hänet vien?"
"Vai sen tässä tekisit! Tietenkin joku englantilainen maankiertäjä. Tuleekin ilman palvelijaa tällaiseen aikaan yöstä! Onko tallirenki korjannut hevosen? — Voit pistää pikkusen tulta punaiseen kamariin."