"Hoo, jos taaskin käytte itäänne ja länttänne latelemaan, niin olen hukassa! Eikö ole ketään, joka voisi opastaa minut tuolle sijalle? Minä maksaisin runsaasti."
Se sana tehosi kuin loihtu. "Jaakko, senkin kutjale", menosi ääni sisältä, "siinäkö vielä virut, ja nuori herra hakee tietä Sijalle? Ylös siitä, toljake, ja ohjailekin hänet isoaniittyä pitkin. — Hän tulee saattamaan, sir, ja kyllä maar hyvän kohtelun saattekin, sillä eivät ne koskaan ketään oveltansa häädä. Ja sattunettekin osavaan aikaan, sillä lairdin[2] palkollinen — eihän tietenkään mikään hänen vasituisia palvelijoitaan, vaan rengin tapainen — karautti tän'iltana tätä kautta kätilöintä noutamaan ja seisattui sarkan kulautuksen ajaksi kertomaan, että armollinen rouva on joutunut kipuihinsa."
"Kukaties", arveli Mannering, "voisi vieraan saapuminen sellaiseen aikaan tuottaa hankaluutta?"
"Älkää nyt joutavia, siitä ei huolta mitään. Tilaa on siinä talossa ihmeesti, ja poikueen tullen paras aika."
Tällaikaa oli Jaakko ehtinyt taiten pujottelehtia rikkeimeen ihokkaaseen ja vielä riekaleisempaan housupariin. Esille ilmestyi vanttera ja kömpelö, kaksitoistavuotinen pellavatukkainen poika, kun häneen osui vilahdus kaislasoihdusta, jota hänen puolialaston äitinsä piteli sopivimmalla tavalla, millä pääsi vilkuilemaan vieraaseen, itseänsä suurestikaan nähtäviin saattamatta. Jaakko harppoi länttä kohti rakennuksen taitse, taluttaen Manneringin hevosta marhaminnasta ja jokseenkin näppärästi luotsaten pikku polkua myöten, ammottavan tadekuopan syrjitse, jonka likeisyyden vieras tunsi useammallakin kuin yhdellä aistilla.
Opas sitte laahasi väsynyttä konia uurtoista ja kivistä kärrynlatua pitkin ja siltä yli kyntömaan, purki lohkokiviseen aitaan "läven", kuten sanoi, ja reutoi vastustelemattoman elukan perässään aukosta; siinä säihkinässä luhistui yksinkertaista rakennelmaa runsaasti parin sylen pituudelta. Kapeasta veräjästä hän viimein poikkesi puistokujan tapaiseen, jonka varrelta oli kuitenkin paljon puita kaadettu. Meri pauhasi nyt läheisenä ja voimakkaana, ja pilvestä pilkistävä kuu loi kumotustansa melkoisen tilavaan tornikattoiseen ja näköjään rappeutuneeseen kartanorakennukseen. Apein tuntein sitä Mannering tähysteli.
"Hei, pikku mies", hän sanoi, "rauniohan tuo on, eikä talo?"
"Niinpä vainkin, mutta lairdit asustivat siellä ennen vanhaan — se on Ellangowanin Vanhasija. Peikkoja liikuskelee siellä — mutta teidän ei ole tarvis peljätä; minä en ole ainoatakaan nähnyt, ja olemme tuotapikaa Uudensijan ovella."
Jättäen rauniot oikealle saapui matkamies muutamin askelin keskikokoisen, nykyaikaisen rakennuksen edustalle. Opas kolkutti mahtipontisena, ja Mannering esitti asiansa palvelijalle. Talon isäntä kuuli kertomuksen vierashuoneestansa, astui esille ja vieraanvaraisesti toivotti matkustajan tervetulleeksi Ellangowaniin. Puolikruunusella onnellistutettu poika sai palata tölliinsä, uupunut hevonen vietiin talliin, ja moniaan minuutin kulottua istui Mannering maukkaan illallisen ääressä, jota varten hänen kolea ratsastuksensa oli tuottanut kelpo ruokahalun.
2 luku.