Tämä oli Ellangowanin Uussija, johon jätimme sankarimme, kenties huvittavampaan seuraan kuin lukijamme ovat saaneet. Sinne vetäysi Lewis Bertram, pää täynnä suunnitelmia sukunsa vaurastuksen palauttamiseksi. Hän otti maata omiin hoteisiinsa, vuokrasi naapuritilallisiltakin, osti ja möi ylämaan karjaa ja cheviot-lampaita, ratsasteli markkinoille ja kansankokouksiin, hieroi kovia kauppoja ja piti puutetta ulohtaalla mikäli parhaiten kykeni. Mutta mitä hänen kukkaronsa hyötyi, sen menetti hänen kunniansa, sillä moisia maatalous- ja kauppapuuhia katselivat kovin karsain silmin muu vallassääty, jolle olivat kaikkena kaikessa kukkotaistelut, metsästäminen jalkaisin ja ratsain sekä kilpa-ajot, joukossa jokunen hurja kaksintaistelu vaihteluksi. Heidän mielestään hänen hommansa vaaransivat Ellangowanin aatelisvaltuutta, ja hän huomasi tarpeelliseksi vähitellen vieraantua heidän seurastaan, vaipuakseen herrasmies-maanviljelijän silloin varsin epämääräiseen asemaan. Kesken hänen suunnitelmiensa vaati Tuoni veronsa, ja laajan maaomaisuuden niukat jäännökset periytyivät ainoalle pojalle Godfrey Bertramille, nykyiselle omistajalle.
Isän keinottelujen vaarallisuus ilmeni piankin. Lairdi Lewisin omakohtaisen ja toimellisen valvonnan menetettyään epäonnistuivat kaikki hänen alotteensa, joko jääden kesken tahi uhaten tappioilla. Vailla ainoatakaan tarmon kipinää näiden vastuksien karttamiseksi tai torjumiseksi turvautui Godfrey toisen toimintaan. Hän ei käyttänyt metsästäjiä eikä koiria, ei liioin muitakaan eteläisiä häviön edellytyksiä suosinut; mutta, kuten on hänen maanmiehistään pantu merkille, hän piti "toimitsijaa", ja se ajoi saman asian. Tämän herrasmiehen johdannolla pikku velat kasvoivat isoiksi, korot kasautuivat pääomiksi, lyhytaikaiset velkakirjat pitenivät perinnöllisiksi, ja laillisia rasituksia kiertyi kaiken lisäksi, vaikkakin Ellangowanissa oli niin vähän riitapukarin vikaa, että häntä kahtena eränä "rasitettiin" pitkällisen oikeusjutun kuluilla, hänen olematta konsanaan kuullutkaan niiden vireillä olosta.
Naapurit ennustelivat hänen lopullista häviötänsä. Säätyhenkilöt hieman pahansuopina jo katsoivat häntä arvostaan alenneeksi tuttavakseen. Alemmat kansanluokat, kun eivät nähneet mitään kadehdittavaa hänen asemassaan, tarkkasivat hänen pulailujansa myötätuntoisemmin. Hän oli tavallaan heidän suosiossaankin, ja heillä oli tapana huomautella keskenään, milloin luulivat parempiosaisten heitä sortavan yhteismaan jaossa, varaskalastus- ja salametsästyslautakunnissa tai muissa sellaisissa tiloissa: "Hohoi, jos kelpo Ellangowanilla olisi omanansa, mitä hänen isällään oli ennen häntä, niin eipä hän antaisi täten polkea köyhää kansaa."
Tämä yleinen suosiollinen mieliala ei silti koskaan pidättänyt heitä kaikissa mahdollisissa tilaisuuksissa anastamasta häneltä etuja. He laskivat karjaansa hänen puistoihinsa, näpistelivät puita hänen metsistään, ammuskelivat hänen riistaansa ja niin edelleen, "sillä lairdi, se hyvä mies, ei sitä koskaan huomaa, — hän ei piittaa köyhän ihmisen tekosista". Kaupustelijat, mustalaiset, kattilanpaikkurit, kulkurit kaikenkarvaiset majailivat hänen ulkorakennuksissaan tai vetelehtivät hänen keittiössään; ja hovinherra, joka ei ollut mikään "turhantyystä", mutta sen sijaan perinpohjainen lavertelija kuten heikot miehet enimmäkseen, sai korvauksekseen vieraanvaraisuudestaan eri kulmakuntien kuulumisten mieluisaa utelua.
Ellangowanin kulun pysähdytti turmion valtatiellä muuan seikka. Hän nimittäin meni naimisiin aatelisneidin kanssa, jolla oli nelisen tuhannen punnan[9] myötäjäiset. Lähitienoolla ei yksikään kyennyt käsittämään, miksi tämä hänet huoli ja varallisuudellansa vaurastutti, elleivät liene olleet syynä hovin herran kookas ryhti ja miellyttävä ulkomuoto, leppeät kasvonpiirteet, kohtelias puhelu ja mitä häiriintymättömin hyväntuulisuus. Lisävaikuttimena saattoi tuntua morsiamen itsensä saavuttama kahdeksankolmatta vuoden harkitseva ikä, kun ei ollut yhtään läheistä omaistakaan ohjailemassa hänen toimiansa tai valintaansa.
Nyt oli rouva ensi kertaa lapsivuoteessa, ja hänenpä tähtensä oli myöskin eukon mainitsema nopsa ja toimekas pikalähetti joudutettu Kippletringanin taipaleelle Manneringin tuloiltana.
Vaikka olemme puhuneet niin paljon hovinherrasta itsestään, on meidän vielä osapuilleen tutustutettava lukijamme hänen seurakumppaniinsakin. Tämä oli Abel Sampson, opettajanammattinsa takia tavallisesti mestari Sampsoniksi nimitetty. Hän oli alhaista syntyperää, mutta kun hän oli kehdosta asti osottautunut tavattoman totiseksi luonnonlaadultaan, olivat köyhät vanhemmat rohkaistuneet toivoilemaan, että heidän lapsosensa "kukaties vielä pöntöstä paukuttelisi", kuten sanat sattuivat. Sellaista kunnianhimoista tarkotusperää varten he pinnistivät ja ponnistivat, nousivat aikaisin ja menivät levolle myöhään, käyttivät kuivan leivän särpimenä kylmää vettä, haaliakseen Abelin opintoihin varoja.
Sillävälin ilkkuivat kaikki Sampson-paran koulutoverit hänen luisevaa, kankeata ruhoansa, hänen harvapuheisuuttansa ja yksivakaista katsantoansa sekä hänen raajojensa hullunkurista huojuntaa ja naamansa venähtelevää viurua, milloin läksyjänsä lausua järäytteli. Samatpa ominaisuudet hänelle Glasgowin korkeakoulussa varasivat samanlaatuista huomiota yltäkyllin. Puolet "osastojen" nuoria mellastajia otti tavakseen säännöllisesti kokoontua katsomaan mestari Sampsonia — sen kunnioitettavan arvonimen oli hän jo saanut — kompuroimassa alas portaita kreikan luokalta, sanakirja kainalossaan, pitkät väärät sääret hajallaan sätkien nurintapaista tahtia valtaisille lapaluille, jotka pingottelivat ja poimuttelivat hänen ainaista ja ainokaista asuansa, pitkää, mustaa nöyhtääntynyttä takkia. Hänen puhuessaan olivat professorin ponnistukset — niin jumaluusopin professori kuin olikin — kerrassaan riittämättömiä pidättämään ylioppilaiden hillitöntä naurua, jopa toisinaan hänen omaansakaan ehkäisemään. Pitkä, kelmeä naama, mulkoilevat silmät, jyhkeä alaleuka, joka ei näyttänyt tahdonilmauksen toimesta avautuvan ja sulkeutuvan, vaan loksahtelevan alas ja ylös miehen sisuksissa työskentelevän mutkikkaan koneiston voimalla, — käreä ja epäsointuinen ääni, joka räjähti rääkäyksiksi, milloin häntä kehotettiin lausumaan selvemmin, — kaikki antoi uutta iloisuuden aihetta risaisen takin ja rikkinäisten kenkien lisänä, jotka Juvenaliksen ajoista asti ovat olleet oikeutettuina irvistelyn perusteina köyhää koululaista vastaan.
Sampsonin ei tiedetty milloinkaan ilmaisseen ärtymystä tästä pahasta kohtelusta tai vähimmälläkään tavalla yrittäneen maksaa kiusanhengilleen samalla mitalla takaisin. Hän luikki opistolta salaisimpia teitä myöten mitä löysi, ja sukelsi kurjaan asuntoonsa, missä hänelle kahdeksantoista pennyn[10] viikkomaksulla suotiin olkipatja ja emännän hyvällä tuulella ollessa lupa tankata läksyjänsä hänen valkeansa ääressä. Kaikissa näissä hankaluuksissa hän sai pätevät kreikan ja latinan tiedot ja tutustui jonkun verran tieteisiinkin.
Ajan mittaan Abel Sampsonille jumaluusopin kokelaana myönnettiin saarnaoikeudet. Mutta voi! osaksi hämmennytti häntä ensimäisessä yrityksessään oma ujoutensa, osaksi häiritsi seurakuntaan levinnyt naurunhalu. Hän sekosi kerrassaan kykenemättömäksi jatkamaan aikomaansa sananselitystä, huohotti, mursi suuta, pyöritteli kamalasti silmiänsä, kunnes seurakunta pelkäsi niiden kierähtävän päästä, läväytti raamatun kiinni ja kuukuili alas saarnatuolin askelmia, tallaten akkoja, joita niillä yleensä istuu. Siitä saakka hän oli iäkseen "hylkypapin" maineessa.