"Ah, oppinut ystäväni, Hakim!" sanoi kuningas; "te tulette, toivon ma, jalomielisyyttämme koettamaan".
"Minä tulen pyytämään, että saisin teitä puhutella — nyt heti — ja hyvin tärkeässä asiassa".
"Nähkää tässä ensin vaimoni, Hakim, ja tervehtiköön hän teissä miehensä pelastajaa".
"Minun ei sovi", sanoi lääkäri, pannen jonkulaisella itämaisella kainoudella ja kunnioituksella käsivartensa ristiin ja luoden silmänsä maahan — "minun ei sovi katsella hunnutonta kaunotarta kaikessa hänen ihanuudessaan".
"Mene sitten, Berengaria", sanoi kuningas, "ja mene sinäkin Edith; — ei, älkää rukouksianne uudistako! Ainoa, minkä voin luvata, on, että mestaus ei tapahdu ennen puoltapäivää. Mene ja rauhotu rakas Berengaria, mene. — Edith", lisäsi hän silmäyksellä, joka hämmästytti hänen sukulaisensaki rohkeaa mieltä, "mene, jos olet viisas!"
Vaimonpuolet lähtivät eli pikemmin hyökkäsivät teltasta ulos, ajattelematta sääty-erotusta ja arvojärjestystä, aivan kuin parvi metsälintuja, joita havukka odottamatta on peljättänyt.
He palasivat sitten kuninkaattaren telttaan, jossa antausivat hyödyttömän surun valtaan ja yhtä hyödyttömäin syytösten tekemiseen. Edith oli ainoa, joka näkyi halveksivan näitä tuskan tavallisia lievennyskeinoja. Huokaamatta, kyyneltä vuodattamatta, ainoatakaan nuhtelevaa sanaa lausumatta hän palveli kuninkaatarta, jonka heikko sielu ilmaisi suruaan kovain hysteristen tuskain ja tuimain hypokondrillisten kohtausten kautta, joitten kestäessä Edith ahkerasti ja hellästikin häntä hoiteli.
"Se on mahdotonta, että hän on voinut tätä ritaria rakastaa", sanoi Florise Kalistalle, joka oli vanhempi näistä kahdesta hovineidosta. "Me olemme erehtyneet, hän suree häntä vain niinkuin vierasta, joka hänen tähtensä on joutunut onnettomuuteen".
"Vaiti, vaiti!" vastasi hänen kokeneempi ja tarkkanäköisempi kumppalinsa; "hän on Plantagenet'n ylpeää sukua, jotka eivät ikinä tunnusta, että mikään haava heille tuottaa kipua. Heidän on nähty sitovan heikompiluontoisten kumppalinsa naarmuja, samalla kuin heidän verensä omista kuolinhaavoista on juossut tyhjiin. — Florise! Me olemme tehneet kauhean pahasti, ja minä puolestani tahtoisin antaa kaikki kalliit kiveni, jos tuo onneton kujeemme olisi jäänyt tekemättä".
Kahdeksastoista luku.