Nubialainen heittäysi taasen pitkäkseen, kunnes otsansa koski maahan, nousi sitte pystöön ja jäi seisomaan muutaman askeleen päähän, ikäänkuin odottaen uuden herransa käskyjä.
"Hyvä; saat heti astua palvelukseesi", sanoi Richard, "sillä ruostepilkku näkyy tuossa kilvessä, ja kun sitä heiluttelen Saladinin kasvojen edessä, pitää sen olla kirkas ja puhdas kuin sulttanin ja oma kunniani".
Torventoitanto kuului nyt ulkoa, ja kohta sen jälkeen sir Henry Neville astui sisään, kääry kirjeitä kädessä, — "Englannista, mylord", sanoi hän ojentaessaan niitä.
"Englannista — rakkaasta Englannistamme!" kertoi Richard surullisesti ihastuneella äänellä. — "Ah, vähän he voivat aavistaa kuinka kovasti taudit ja huolet — laimeat ystävät sekä rohkeat viholliset ovat heidän kuningastansa kiusanneet". Avattuaan kirjeet, sanoi hän äkisti: "Haa! Tämä ei tule rauhallisesta maasta — heilläkin on taistelunsa. Neville, menkää! — Minun täytyy rauhassa ja yksin lukea näitä uutisia".
Neville poistui siis ja Richardin koko huomio oli kohta kiintynyt niihin huolettaviin sanomiin, joita Englannista oli hänelle tuotu ja jotka koskivat hänen synnyinmaatansa runtelevia sisällisiä riitoja: eripuraisuutta hänen veljestensä Johnin ja Geoffreyn välillä; heidän yhteistä kiistaa ylituomari Longchampin, Elyn piispan, kanssa; aateliston sortoa talonpoikia kohtaan, ja näitten kapinallisuutta herrojansa vastaan, joka kaikkialla oli synnyttänyt eripuraisuutta ja muutamissa tiloissa verisiä otteluita. Kertomuksia tapahtumista, jotka nöyryyttivät hänen ylpeyttänsä ja alensivat hänen arvollisuuttaan, seurasi hartaimmat kehotukset hänen viisaimmilta ja uskollisimmilta neuvonantajiltaan, että hän heti palaisi Englantiin, sillä ainoastaan hänen takaisintulonsa voisi valtakuntaa pelastaa sisällisen sodan kauhistuksista, jota sotaa, jos se syntyisi, Franska ja Skotlanti varmaan koettaisi käyttää omain etujensa hyväksi. Tuskallisimman levottomuuden omana luki ja uudestaan luki Richard näitä pahan-enteisiä kujeita, vertaellen niitä tietoja, joita muutamat niistä sisältivät, samoihin tapauksiin, vaan eri tavalla toisissa kerrottuihin, ja kohta ei hän vähääkään huomannut mitä hänen ympärillänsä tapahtui, vaikka hän, viileyttä nauttiakseen, istui aivan telttaoven suulla, jonka esiriput olivat syrjään vedetyt, niin että vahdit ja muut teltan ulkopuolella seisojat saattoivat häntä nähdä samoin kuin hän heitä.
Etempänä teltan perällä ja toimitellen sitä työtä jonka herransa oli hänelle antanut, istui nubialainen orja, puoleksi selin kuninkaaseen päin. Hän oli lopettanut haarniskan ja rautapaidan puhdistamisen ja kirkastamisen ja oli nyt uutterasti käynyt käsiksi leveään pavesseen eli erittäin suureen, teräslevyillä päällystettyyn kilpeen, jota Richard usein täytti tiedustelemismatkoillaan taikka kun hän itse otti varustettujen paikkojen väkirynnäkköön osaa, koska siitä oli tehollisempi suoja heittoaseita vastaan, kuin pienestä kolmikulmaisesta kilvestä, jota hän käytti hevosen seljässä. Tässä kilvessä ei näkynyt Englannin kuninkaallisen leijonan kuvaa eikä muuta merkkiä, joka voisi puoleensa kääntää vihollisen huomion ryntäyksissä. Nubialaisen tarkkana huolena oli siis saada sen pintaa niin kirkkaasti kiiltäväksi kuin kristalli, joka hänelle näkyikin erittäin onnistuvan. Hänen takanaan ja ulkoa tuskin nähtävissä makasi suuri koira, jota olisi voinut kutsua hänen veljekseen orjuudessa ja joka ikäänkuin hämmästyksissään, että hän nyt oli kuninkaan oma, oli asettunut maata aivan mykän viereen, pää ja korvat maassa, sekä jalat ja häntä vedetyt ruumiin alle ja ympäri.
Sillä välin kuin hallitsia ja hänen uusi palveliansa olivat näissä toimissa, hiipi uusi näytteliä esiin näyttämölle ja lähestyi englantilaisia sotureita, joista noin parikymmentä, kunnioittaen ruhtinaansa erinomaisen miettivää katsantoa sekä hänen raskasta tehtäväänsä, vastoin tapaansa pitivät erittäin hiljaista vahtia teltan edustalla. Eivät he silttä kuitenkaan olleet valppaampia kuin tavallisesti. Moniaat heistä pelasivat hasardipeliä pienillä kivillä, toiset kuiskuttelivat keskenään lähenevästä tappelupäivästä, ja useat makasivat pitkänään, järeät jäsenensä käärittyinä vihreäisiin levätteihin.
Näitten huolettomain vartiain joukkoon pujahti pieni ja hoikka turkkilainen ukko, repaleisiin puettu kuin marabuti eli pyhimys erämaasta. Marabutit olivat erästä velhojoukkoa, jotka joskus uskalsivat tulla ristiretkeiliäin leiriin, vaikka aina saivat kärsiä ylenkatseellista kohtelua ja usein väkivaltaakin. Kristittyjen johtajien kevytmielisen ja irstaisen elämänlaadun kautta oli nimittäin musikantteja, porttoja, juutalaisia kauppiaita, kopteja, turkkilaisia sekä kaikkia itämaan hylkiöitä päässyt heidän teltoillensa, niin että turbani ja kauhtana, joitten karkottaminen pyhästä maasta oli sodan sovittu tarkotusperä, eivät olleet mikään outo eikä mikään huolettava nähtävä ristiretkeläisten leirissä. Mutta kun tuo pieni, mitätön otus, josta olemme maininneet, tuli niin lähelle vartioita, että he estivät häntä etemmäs pääsemästä, heitti hän likaisen, viheriän turbaninsa maahan ja silloin nähtiin, että hänen partansa ja kulmakarvansa olivat ajetut, kuten tavallisesti narreilla, ja että mielipuolisuus loisti hänen eriskummaisista, vääntyneistä kasvoistaan ja hänen pienistä, mustista silmistään, jotka kiiltivät kuin vuorikulta.
"Tanssi, marabuti", huusivat sotamiehet, jotka tunsivat näitten kuljeksivain velhojen elantotavat — "tanssi taikka piiskaamme sinua joustemme kielillä, niin että pyörit kuin väkkärä koulupojan ruoskan edessä". — Niin huusivat ajattelemattomat vahdit, yhtä iloissaan kuin olivat saaneet esineen pilanteollensa, kuin lapsi pyydettyään perhosen taikka koulupoika löydettyään linnunpesän.
Ikäänkuin mielihyvissään siitä että saattoi sotilaita huvittaa, hyppäsi marabuti ylös maasta, ja alotti ihmeellisellä ketteryydellä huimaavan hyppynsä, joka, kun sitä vertasi hänen hentoon ja laihtuneeseen ruumiiseen, teki hänen kuivan lehden näköiseksi, jota talvimyrsky pyörittelee. Hänen ainoa hivussuortuvansa seisoi pystyssä hänen paljaaksi ajetusta päästään, ikäänkuin joku näkymätön henki olisi häntä siitä kannattanut, ja näytti todellaki siltä kuin olisi yliluonnollista taitoa tarvittu suorittamaan tuota hurjaa, huimaavaa tanssia, jossa tanssijan varpaanpäät tuskin koskivat maahan. Näin pyöriessään hän lensi sinne tänne, paikasta toiseen, kuitenki, vaikka melkein huomaamatta, likentyen kuninkaallisen teltan ovea; niin että kun hän viimein uupuneena vaipui maahan, pari kertaa hypättyään korkeammalle kuin koskaan ennen, hän vain oli noin neljänkymmenen kyynärän päässä kuninkaasta.