"Kunniani nimessä, tyttö", sanoi kuningas, "tuolla ainoalla sanalla sinä olet heittänyt minun satulasta; suudelkaamme siis toisiamme ja olkaamme ystävät. Minä heti lähetän vastauksesi Saladinille. Vaan tarkoin tuumittuna, serkkuni, eiköhän olisi parasta jättää vastauksesi siksi, kunnes olet saanut häntä nähdä. Hän sanotaan olevan erinomaisen kaunis mies".
"Ei ole luultavaa, että me koskaan tapaamme toisiamme", sanoi Edith.
"On maar, pyhän Yrjön nimessä, se on melkein varmaa", sanoi kuningas; "sillä Saladin epäilemättä osottaa meille rauhallisen paikan tätä uutta lipputaisteluamme varten ja saapuu arvaten itse paikalle katsojaksi. Berengaria tahtoo kiihkeästi päästä sinne, ja minä vannon, ettei yksikään teistä halua jäädä kotiin, kaikkein vähimmin sinä, kaunis serkkuni. Mutta nyt olemme perillä teltan luona ja meidän täytyy erota — ei kuitenkaan vihamiehinä — niin, sinun täytyy, rakas Edith, kädellä ja suulla luvata se minulle — minun oikeuteni on läänitysherrana suudella kauniita vasallejani".
Hän syleili tyttöä hellästi ja kunnioittavasti ja palasi kuun valaiseman leirin kautta, hyräillen itsekseen sellaisia pätkiä Blondelin laulusta, jotka hänelle muistuivat mieleen.
Kotia tultuaan hän viipymättä kokoonpani kirjeet Saladinille ja jätti ne nubialaiselle, käskien hänen heti päivän koittaessa lähteä paluumatkalle sulttanin tykö.
Seitsemäskolmatta luku.
Nyt kuului Tekbir — siksi kutsuvat
Arapialaiset sotahuutoansa,
Kun pyytävät taivaalta voittoa.
*Damaskon piiritys.*
Seuraavana aamuna Richard kutsuttiin Franskan Philipin luo keskusteluun, jolloin jälkimäinen, useaan kertaan lausuttuaan suurta kunnioitustansa veljeänsä Englannin kuningasta kohtaan, hyvin kohteliailla, vaan erehtymättömän selvillä sanoilla ilmotti hänelle, että hän valtakuntansa etujen tähden oli järkähtämättömästi päättänyt palata Europaan, koska hän, heidän vähentyneisiin sotavoimiin ja keskinäiseen eripuraisuuteen katsoen, kokonaan epäili vastaisesta menestyksestä heidän yrityksellensä. Richard teki vastaväitöksiä, mutta turhaan; ja kun keskustelu oli loppunut, hän ei kummastellut kun sai vastaanottaa tiedon-annon Itävallan arkkiherttualta sekä useoilta toisilta ruhtinailta, jossa he ilmottivat samankaltaisen päätöksen kuin Philip, ja suorastaan mainitsevat Englannin Richardin suunnatonta ylpeyttä ja mielivaltaista hallitushimoa syyksi heidän luopumiseensa ristin pyhästä asiasta. Kaikki toivo sodan jatkamisesta edes jonkulaisen lopullisen voiton mahdollisuudella oli nyt rauvennut ja Richard, joka vuodatti katkeria kyyneleitä ajatellessaan tyhjäksi menneitä toiveitansa saatavasta kunniasta, ei siitä tuntenut paljon lohduketta, että yrityksen huono menestys jossakin määrin oli luettava niiden etujen syyksi, jotka hänen oma varomaton kiivautensa oli hänen vihamiehillensä antanut.
"Ne eivät olisi tuolla tavoin rohjenneet isästäni luopua", sanoi hän de Vaux'lle mielipahansa katkeruudessa. "Kristikunta ei olisi uskonut mitään parjaamisia niin viisasta kuningasta vastaan; kun sitä vastoin minä, houkkio, en ole ainoastaan hankkinut heille tekosyyn minun jättämiseen, vaan myös antanut heille tilaisuutta jonkulaisella todennäköisyydellä vääntämään koko riidan häpeän minun onnettomain heikkoutteni syyksi".