Paroni oli vetänyt ohjaksensa kireelle ja alkoi juuri kannustaa hevostaan, kun kuningas huudahti: "ei, ei millään muotoa! Semmoinen varovaisuus ilmottaisi vain epäluuloamme eikä estäisi päällekarkausta, jota en kumminkaan pelkää".
Kulkua siis jatkettiin tiheissä riveissä, kunnes he ennättivät matalien hiekkasärkkien yli ja saivat määrätyn paikan näkyviin, jolloin loistava, mutta samassa rauhattomuutta herättävä näytelmä kohtasi heidän silmiänsä.
Erämaan Timantti, joka vastikään oli vain ollut autio kaivo, vähäinen kosteikko, joka muutamain palmupuitten kautta erkani ympäröivästä korpimaisemasta, oli nyt keskustana leirille, jonka kirjaillut liput ja kultaiset koristukset kimaltelivat pitkän matkan päähän sekä heijastelivat tuhansilla koreilla väreillä laskevan auringon säteitä. Ne kankaat, jotka suuria telttoja päällystivät, loistivat ehtapunaisissa, keltaisissa, taivaansinisissä ja muissa heleöissä värienlaaduissa, ja telttariukujen päät olivat koristetut kultaisilla kranati-omenoilla sekä pienillä silkkiviireillä. Mutta paitsi näitä palatsinkankaisia telttoja nähtiin täällä niin suuri määrä arapialaisten tavallisia mustia telttoja, että de Vaux ei pitänyt niitä hyväämerkitsevinä, koska ne hänen laskunsa mukaan olivat kyllin tilavat, itämaalaisten tapaan, sisältämään sotaväkeä viiteentuhanteen mieheen asti. Joukko arapialaisia ja kurdilaisia, täysin vastaava tämän leirin tilavuutta, lähti äkkiä liikkeelle, kukin hevostansa suitsista taluttaen ja asettui järjestykseen hämmästyttävästi meluavaisen sotamusiikin soidessa, joka kaikkina aikoina on arapialaisten sota-intoa elähyttänyt.
Kohta he olivat suuri ja sekava joukko maahan astunutta hevosväkeä etupuolella heidän leiriänsä, kun kimeä huuto, joka selvästi kuului meluavan soiton halki, käski jokaisen ratsastajan hypätä hevosensa selkään. Se tomupilvi, joka tästä liikkeestä syntyi, peitti Richardilta ja hänen seuralaisiltaan leirin, palmupuut sekä etäisen vuoriharjanteen, vieläpä ne joukotki, joitten äkkipikainen liikahus oli nostanut tämän tomun, joka kohosi korkealle heidän päittensä päälle ja muodostui moninaisiksi, eriskummaisen näköisiksi pilareiksi, torneiksi ja minareteiksi. Uusi kimeä huuto kuului keskeltä tätä tomupilveä. Se oli merkki ratsumiehille liikkeellelähtöön, ja he syöksivät nyt esiin täyttä neliä, matkallansa erkautuen niin että yhdellä haavaa tulivat etu-, syrjä- ja takapuolelle Richardin pientä vartiakuntaa, joka näin joutui saarroksiin ja melkein tukehtui näistä paksuista, joka suunnalta nousevista pölypilvistä, joitten läpi vuorotellen näkyi ja katosi Sarcenein julmat hahmot ja hurjat kasvot. He kohottelivat ja heiluttelivat keihäitänsä, huutaen ja kirkuen hurjimmalla tavalla, ja usein hillitsivät hevostaan vasta keihäänvarren päässä kristityistä, jolla välin taaemmaiset rivit ampuivat tiheästi nuolia molempain puolueitten yli. Yksi näistä sattui kuninkaattaren kantotuoliin ja Berengaria päästi hätähuudon, joka heti ajoi vihan veret Richardin otsalle.
"Haa, pyhän Yrjön kautta", hän huudahti, "meidän täytyy kokea pitää tätä pakanalaumaa kurissa!"
Mutta Edith, jonka kantotuoli oli ihan lähellä, pisti päänsä ulos ja sanoi, pitäen yhtä nuolta kädessään: "Richard kuningas, älkää hätikö! Kas, nämä nuolet ovat terättömiä".
"Jalo, älykäs tyttö!" sanoi Richard; "taivaan kautta sinä häväiset meitä kaikkia ajatuksesi ja silmäsi tarkkuudella. — Älkää peljätkö poikaseni", hän lausui sotamiehilleen, "heidän nuolissaan ei ole terää ja heidän keihäänsä myös ovat kädettömiä. Nämät ovat vain hurjat tervetuliaiset heidän sivistymättömän tapansa mukaan, vaikka he epäilemättä kernaasti näkisivät meidän säikähtävän ja joutuvan epäjärjestykseen. Eteenpäin verkalleen ja tasaisesti!"
Tuo pieni soturijoukko kulki siis eteenpäin, joka puolella ympärillään kimeästi huutelevat arapiaiaiset, joitten joutsimiehet osottivat taitavuuttaan ampumalla niin liki kristittyjen kypärintupsuja, kuin oli mahdollista niihin osaamatta, ja keihäsmiehet niin tuimasti ahdistivat toisiaan tylsillä aseillansa, että useat putosivat alas satuloistaan ja vähällä olivat henkensä menettää tässä kovassa leikissä. Vaikka tämä kaikki vain oli tervetuliaisiksi aiottu, näytti se kuitenkin europalaisten silmissä jotenki epäiltävältä.
Kun he olivat ehtineet lähes puolitiehen leiriä, jolloin Richard kuningas seuralaisineen oli kuin sydän, jonka ympärillä tuo meluava hevosväestö huusi, hoilotti, taisteli ja ratsasti täyttä laukkaa selittämättömässä epäjärjestyksessä, kuului taaski kimeä huuto, josta kaikki nuo vallattomat ratsumiehet, jotka olivat pienen europalaisen joukon edessä ja sivuilla, kääntyivät taaksepäin ja muodostuen pitkäksi ja laajaksi kolonnaksi seurasivat jotenki hiljaisesti ja järjestyneesti Richardin joukon perässä. Ilma alkoi nyt selvetä heidän edessään, ja harvenevan pölypilven takaa heitä kohti läheni erilainen ja säännöllisemmän näköinen joukko hevosväkeä, täydellisesti varustettu hyökkäys- ja puollustusaseilla ja joka hyvin olisi sopinut henkivartiakunnaksi ylpeimmälle itämaiselle hallitsialle. Tähän komeaan joukkoon kuului viisisataa miestä, ja jok'ainoa hevonen siinä oli kreivin lunnaitten arvoinen. Ratsastajat olivat cirkassi- ja georgilaisia orjia ikänsä heiteellä; heidän kypärit ja haarniskat olivat teräsrenkaista tehdyt, ja niin kirkkaat että ne kiilsivät kuin hopea; heidän vaatteensa hohtivat heleimmistä väreistä, ja muutamain olivat kulta- eli hopeakankaasta; vyöt olivat silkillä ja kullalla kerratut, heidän kalliit käärelakkinsa varustetut höyhentupsuilla ja hohtokivillä, ja heidän damaskoteräksisten sapelein ja puukkojen kahvat ja tupet olivat koristetut kullalla ja kalliilla kivillä.
Tämä loistosa ratsujoukko kulki eteenpäin sotaisen soiton mukaan ja kristittyä joukkoa kohdatessaan, se aukaisi ruotunsa oikealle ja vasemmalle ja laski kristityt riviensä väliin. Richard asettui nyt joukkonsa etupäähän, arvaten että Saladin itse lähestyi. Eikä viipynyt kauan ennenkuin, vartiakuntansa keskellä ja seurassaan hovimiehensä sekä nuo kauheat neekerit, jotka itämaalaisen haremia vartioivat ja joitten rujukuvaisuus tuli vielä ilkeämmäksi heidän korean pukunsa kautta, Sulttani lähestyi katsannoltaan ja käytökseltään miehen näköisenä, jonka otsalle luonto on kirjottanut: tässä on kuningas! Lumivalkeassa turbanissaan, nutussaan ja itämaisissa roimahousuissansa, vyötäisillään punainen silkkivyö, ilman mitään muuta koristusta, näytti Saladin halvimmasti puetulta koko vartiakunnassansa. Mutta tarkemmin katsellessaan huomasi hänen turbanissaan sen verrattoman kalliin hohtokiven, jota runoiliat nimittävät Valomereksi; se timantti, johon hänen sinettinsä oli piirretty ja jota hän kantoi sormuksessa, oli luultavasti yhtä kallis kuin kaikki Englannin kruunun jalokivet yhteensä, ja safiiri, joka oli pontena hänen puukonpäässä, oli tuskin halvemman arvoinen. Mainittakoon lisäksi, että sulttanilla, hiekan tähden, joka Kuolleen meren partailla on kuin hienoin tuhka, eli ehkä itämaalaisesta ylpeydestä, oli turbaniinsa kiinnitetty hunnuntapainen vaate, joka osaksi esti hänen jaloja kasvojansa näkymästä. Hän ratsasti maidonvalkeaa arapialaista hevosta, joka kantoi häntä ikäänkuin tietäen ja ylpeillen jalosta kuormastansa.