Nämät sanat lausuttuaan hän pyörtyi.
"Talismani, se voimakas lääke, kuninkaallinen veljeni", sanoi Richard
Saladinille.
"Tuo petturi", vastasi sulttani, "ansaitsisi pikemmin että häntä jaloista laahattaisiin turnauskentällä hirsipuuhun, kuin että hän tulisi osalliseksi talismanin voimasta — ja joku semmoinen kohtalo on myös kirjotettu hänen kasvoihinsa", hän lisäsi tarkasti katseltuaan haavotettua; "sillä vaikka haava ehkä voidaan parantaa, on Azraelin merkki painettu tuon katalan otsaan".
"Kaikessa tapauksessa pyydän sinua tekemään, mitä voit hänen hyväksensä", sanoi Richard, "että hän edes ennättäisi syntinsä tunnustaa — älä tapa sekä ruumista että sielua! Puoli tuntia voipi hänelle olla tuhannen kertaa suuremmasta arvosta, kuin vanhimman patriarkan elinaika".
"Kuninkaallisen veljeni tahto tapahtukoon", sanoi Saladin, "Orjat, kantakaa telttaamme tämä haavotettu mies".
"Se ei saa tapahtua", sanoi temppeliherra, joka tähän saakka oli synkällä äänettömyydellä tapausta katsellut. — "Itävallan arkkiherttua ja minä emme salli, että tämä onneton, kristitty ruhtinas jätetään saraceneille heidän loihtukeinojensa esineeksi. Me olemme hänen kummit ja vaadimme, että hän jätetään meidän hoidettavaksi".
"Se tahtoo sanoa, te kiellätte käyttämästä niitä varmoja keinoja, jotka ovat tarjona hänen tointumiseen?" sanoi Richard.
"Ei, ei suinkaan", vastasi suurimestari, malttaen mielensä. — "Jos sulttani käyttää luvallisia keinoja, niin hän hoitakoon sairasta minun teltassani".
"Veli kulta, tee se, ole hyvä", sanoi Richard Saladinille, "vaikka lupa on jotensakin epäkohteliaasti annettu. Vaan nyt hauskempiin asioihin! — Puhaltakaa torvensoittajat, hurratkaa, englantilaiset, Englannin sankarin kunniaksi!"
Vaskirummut, torvet ja cymbalit helähtivät yhtä haavaa, ja se voimakas säännöllinen hurrahuuto, jolla englantilaiset vanhuudesta ovat ilmottaneet mielisuosiotansa, kuului arabialaisten kimeäin, epäsäännöllisten kirkunain keskellä, kuten urkujen akordit myrskyn vinkuessa. Viimein oltiin ääneti.