Kun hän astui sisään huoneeseen, mistä tämä valonvirta tulvasi, näki hän että valo lähti ryhmään asetetuista, puhtaimmalla ja paraimman hajuisella öljyllä täytetyistä hopealampuista, jotka hopeisista vitjoista riippuivat alas erään pienen götiläisen kappelin katosta, joka, samoin kuin suurin osa erakon eriskummaista asunnosta, oli kovaan kallioon hakattu. Vaan kun kaikissa muissa paikoin, mitkä sir Kenneth oli nähnyt, kallioon laskettu työ oli ollut koristelemattominta ja karkeinta laatua, oli sitä vastoin tässä kappelissa taitavimpain artitehtein kekseliäisyyttä ja taitoja käytetty. Suippukaarenmuotoon tehtyä kattoa kannatti kummallakin puolella kuusi harvinaisimmalla taiteellisuudella veistettyä pilaria; ja se tapa, jolla ontevain kaarten risteykset sievillä koristuksilla toisiinsa yhistyivät, soveltui rakennustaiteen ja aikakauden hienoimpaan kaunetuntoon. Pylväsriviä vastaavina oli molemmin puolin kuusi kauniilla veistoksilla koristettua komeroa, joista kukin sisälti yhden apostolin kuvan.
Kappelin ylä- ja itäpäässä seisoi alttari, ja sen takana kallis, kullalla runsaasti kirjailtu esirippu persialaisesta silkistä peitti muuriin tehtyä syvennystä, joka epäilemättä sisälsi jonku erittäin pyhän kuvan eli jäännöksen, jonka kunniaksi tämä eriskummainen rukouspaikka oli rakettu. Siinä vakuutuksessa että näin oli asianlaita, ritari astui kohti alttaria, ja langeten polvilleen sen eteen, kertoi tulisella innolla rukouksiaan, kun hänen hartautensa sen kautta häirittyi, että esirippu äkkiä nostettiin, eli oikeammin vedettiin syrjään, hänen näkemättä kuinka ja keneltä; vaan tällä tavoin paljastetussa komerossa hän havaitsi hopeasta ja ebenholtsista valmistetun kaapintapaisen kapineen kaksoisovilla, joka pienennetyssä muodossa kuvasi götiläistä kirkkoa.
Kun hän kiinteällä uteliaisuudella tuijotti tuota kapinetta kohti, kimmahtivat kaksoisovet auki, ja näyttivät katsojalle suuren puukappaleen, josta helotti sanat Vera Crux, ja samalla vaimonpuolinen kööri lauloi Gloria Patri. Kun laulu herkeni, sulkeusivat kaapin ovet, esirippu vedettiin taasen eteen, ja ritari, polvillaan alttarin edessä, saattoi nyt häiritsemättä jatkaa hartauttaan sen pyhän jäännöksen kunniaksi, jota juuri oli hänelle näytetty. Hän teki niin, sen henkilön syvällä tunnolla, joka omin silmin oli nähnyt pelättävän todistuksen uskontonsa totuudesta, ja melkoinen hetki kului, ennenkuin hän rukouksensa lopetettua nousi ylös ja katsoi ympärilleen erakon perään, joka hänen oli tähän pyhään, salaiseen huoneeseen saattanut. Hän havaitsi hänen, pää vielä huntuun käärittynä, rangaistun koiran tavalla makaavan kappelin kynnyksellä, jonka yli hän ei näyttänyt rohkeavan käydä. Hänen asemansa osotti pyhintä kunnioitusta, suurinta katumusta, niinkuin hänen sisällisten tunnettensa kuorma olisi häntä maahan asti painanut ja kokonaan musertanut. Skotlantilaisesta tuntui että ainoastaan syvimmän katumuksen, omantunnonvaivain ja nöyryyttämisen tunne oli saattanut masentaa noin väkevää ruumista ja noin ylpeää sielua.
Hän lähestyi erakkoa ikäänkuin häntä puhutellakseen; vaan tämä aavisti hänen aikomuksensa ja jupisi, pään ympäri kierretyn hunnun tähden tukehutetulla äänellä, joka kuului ikäänkuin käärinliinoihinsa hankitusta ruumiista tullen: "odota, odota onnellinen sinä, joka saat katsoa — näky ei vielä ole kaikki". Näin sanoen hän nousi ylös, peräytyi kynnykseltä, jolla hän tähän saakka oli maannut pitkänään, ja sulki kappelin oven, joka, heleästi kaikuvalla vieterillä sisäpuolelta mennen lukkoon, niin tarkasti liittyi muuhun kallioon, johon kappeli oli hakattu, että Kenneth tuskin huomasi missä aukeama oli ollut. Hän oli nyt yksin tuossa valaistussa kappelissa, joka sisälsi sen kuvan jota hän äskettäin oli palvellut, ilman muita aseita kuin puukkonsa tai muita seuralaisia kuin hurskaat ajatuksensa ja pelkäämätön rohkeutensa.
Epätietoisena siitä, mitä nyt tulisi tapahtumaan, vaan päättäen odottaa tapausten menoa, käveli sir Kenneth edestakaisin yksinäisessä kappelissa kukon ensimäiseen laulamaan asti. Tällä hiljaisella hetkellä, jolloin yö ja aamu toisiinsa sulaavat, kuuli hän, mutta mistä päin, sitä hän ei voinut erottaa, senlaisen pienen hopeakellon äänen, jota soitetaan ehtoollisleipää kohotettaissa messun menoissa eli uhrissa, kuten sitä kutsutaan. Aika ja paikka tekivät tämän soiton kammottavan juhlalliseksi, ja kuinka urhea ritari olikin, vetäytyi hän kumminkin kappelin etäisimpään, alttaria vastapäiseen nurkkaan, saadakseen häiritsemättä pitää tämän odottamattoman ilmotusmerkin seurauksia silmällä.
Kauan ei aikaa kulunut, ennenkuin silkkinen esirippu uudelleen vedettiin syrjään ja tuo pyhä kaapi taasen näkyi hänelle. Kun hän kunnioituksella lankesi polvilleen, kuuli hän vaimonpuolisen köörin laulavan Laudes-virttä eli katolisen kirkon varhaisinta jumalanpalvelusta. Ritari kohta huomasi, että laulajien äänet eivät kauvemmin kuuluneet etäältä yhdestä kohti, vaan lähenivät kappelia ja tulivat yhä kovemmiksi, kun ovi, joka suljettuna oli yhtä näkymätön kuin se, josta hän itse oli tullut sisään, aukeni holvin toisessa päässä ja antoi köörin sävelten vapaammin tulvailla kappelin suippukaarten alatse.
Tuskallisen pelon vallassa ritari loi silmänsä aukkoon päin, ja yhä edelleen pysyen polvillaan siinä hartaassa asemassa, jonka paikka ja tilaisuus vaativat, odotti näitten valmistusten päätöstä. Juhlakulku näytti nyt olevan tulossa ovesta sisään. Ensin neljä kaunista poikaa, joitten paljaat käsivarret, kaulat ja sääret osottivat itämaisen ihon vaskiväriä ja jyrkästi erkanivat heidän lumivalkoisesta kauhtanasta, astui parittain kappeliin. Ensimäinen pari kantoi suitsutusastioita, joita he edestakaisin heiluttelivat, siten yhä enentäen niitä hyviä hajuja, joista kappeli jo oli täytetty. Toinen pari nakkeli kukkaisia.
Näitä seurasi tarkassa ja juhlallisessa järjestyksessä ne vaimonpuolet, jotka kuuluivat kööriin; kuusi, jotka, heidän mustista messukasukoista ja mustista hunnuista valkoisten vaatteidensa päällä päättäen, olivat vihityitä nunnia Karmeliitain sisaruskunnasta, ja yhtä monta joitten valkeat viitat ilmaisi heitä noviseiksi eli luostarin satunnaisiksi asukkaiksi, jotka eivät vielä olleet lupauksen kautta luostari-elämään sitoutuneet. Edellisillä oli suuret rukousnauhat käsissä, kun sitä vastoin heitä seuraavat nuoremmat ja notkeammat naiset kantoivat punaisista ja valkoisista ruusuista sidotuita seppeleitä. He astuivat juhlasaatossa ympäri kappelia, eivätkä ollenkaan näyttäneet huomaavan Kennethiä, vaikka kulkivat häntä niin liki, että heidän helmuksensa milteivät häneen koskeneet; ja kun he lauluansa jatkoivat, ei ritari epäillyt olevansa yhdessä noista luostareista, joissa jalot kristityt neidot ennen muinoin julkisesti olivat pyhittäneet itsensä kirkonpalvelukseen. Suurin osa niistä oli hävitetty, sittekun mahomettiläiset olivat vallottaneet Palestinan, vaan useat, jotka lahjomisilla olivat itselleen hankkineet voittajain suosiollisuuden, taikka sääliväisyydestä eli ylenkatseesta sen saaneet, vielä hiljaisuudessa toimittivat niitä kirkonmenoja, joihin heidän lupauksensa heitä velvotti. Vaan vaikka Kenneth tiesi asianlaidan olevan näin, niin kumminkin paikan ja tiiman juhlallisuus, näiden pyhäin neitsyeiden äkkiarvaamaton ilmestyminen, ja se aaveen kaltainen tapa, jolla he kulkivat hänen sivu, vaikuttivat niin valtavasti hänen mielikuvitukseensa, että hän tuskin jaksoi käsittää, että tuo kaunis juhlasaatto, jonka hän näki, oli tämän maailman ihmisistä syntynyt; niin suuressa määrin tuo kööri näytti yliluonnollisilta olennoilta, jotka kantoivat ylistystänsä koko ihmiskunnan palveltavalle esineelle.
[Kuva: Leopartin ritari nunnain jumalanpalveluksen aikana]
Tämä oli ritarin ensi aatos, kun saatto kulki hänen sivutsensa, liikkumatta enemmän kuin mitä häthätää vaadittiin eteenpäin pääsemistä varten, niin että he, siinä himmeässä valossa, jonka lamput levittivät huonetta pimittävien suitsutussavupilvien läpi, pikemmin näkyivät liukuvan kuin kävelevän eteenpäin.