"Sinä valehtelet!" keskeytti nainen vielä kimeämmällä äänellä, kun hänen oli; "minä en ole sulottariasi, ja sinä et ole mikään uskoton heittiö kuin tuo Mahomet, josta puhut. Kirous hänen arkkunsa yli! — Minä sanon sinulle, sinä Issaskarin aasi, että sinä olet Arthur, Britannian kuningas; jonka velhottaret salaa veivät Avalonin taistelutantereelta, ja minä olen se kauneudestaan kuuluisa Genevra".
"Vaan totta puhuaksemme, jalo herra", sanoi mies, "olemme onnettomia, ruhtinaallisia henkilöitä, jotka Jerusalemin kuninkaan Guyn suojeluksen alaisina elimme, kunnes uskottomat ilkiöt ajoivat hänen pois omasta pesästään — taivahan salamat heidät kuluttakoot!"
"Hiljaa!" käski ääni sieltä päin mistä ritari oli tullut sisään, "hiljaa, mielettömät, ja pois täältä! Tehtävänne on loppunut."
Kääpiöt tuskin ennättivät tämän käskyn kuulla, ennenkuin he toisilleen sipisivät ymmärtämättömällä kähisevällä kielellä, ja yhtäkkiä sammuttivat lamppunsa sekä jättivät ritarin syvään pimeyteen, jota kohta seurasi sen sopivin kumppali, täydellinen hiljaisuus, niin pian kuin poismeniäin askelten ääni oli herjennyt kuulumasta.
Ritari tunsi hoivan mielessään noitten onnettomain olentojen mentyä. Heidän puheesta, käytöksestä ja ulkonäöstä hänen täytyi päättää, että he kuuluivat niihin viheliäisiin ihmisolentoihin, joita rumuus ja heikkojärkisyys tuomitsivat joutilaisiksi lisäkaluiksi aatelisperheisiin, missä heidän muotonsa ja hulluutensa olivat huvituksen aineena koko talonväelle. Skottilaista ritaria, joka ei missään suhteessa ollut aikakauden käsitteistä ja tavoista korkeammalle kohonnut, olisi näitten ihmisparkain maskeradi kussaki muussa tilassa ehkä hyvinki huvittanut, vaan nyt heidän höpinänsä ja hullut liikkeensä häiritsivät hänen syviä, hurskaita mietteitänsä, niin että hän todella ilostui heidän poismenostansa.
Muutama hetki senjälkeen aukeni hitaasti se ovi, jonka kautta hän oli tullut, ja kun se jäi raolleen, huomasi hän heikon, kynnykselle asetetusta lampusta lähtevän valon. Sen himmeässä liehahtelevassa loistossa hän erotti mustan haamun, joka oli kyyryllänsä oven ulkopuolella, ja kun ritari kävi likemmäksi, tunsi hän tuossa haahmossa erakon, maaten pitkänään samassa nöyrässä asemassa, jossa hän viimein oli hänen nähnyt ja jossa hän epäilemättä oli pysynyt koko sinä aikana, kuin hänen vieraansa oli ollut kappelissa.
"Kaikki on ohitse", sanoi erakko, kuullessaan ritarin lähestyvän, "ja suurimman syntisen maan päällä, sekä sen, joka saa pitää itseänsä onnellisimpana ja enin kunnioitettuna koko ihmiskunnassa, täytyy nyt tästä huoneesta lähteä. Ota lamppu ja taluta minua portaita alas; sillä en saa silmiäni aukaista valolle, ennenkuin olen kaukana tästä pyhästä paikasta".
Skottilainen ritari totteli ääneti; sillä hänen näkemisistään syntynyt juhlallinen, miltei riemastunut tunne oli tukeuttanut itse uteliaisuuden; ja jotenkin tarkasti hän talutti erakkoa niiden monien salakäytävien ja porrasten kautta, joita he noustessaan olivat kulkeneet, kunnes he viimein saapuivat erakon luolan ulkohuoneeseen.
"Kuolemaan tuomittu pahantekiä on taasen vankeuskomerossaan, säästetty yhdestä surkeasta päivästä toiseen, kunnes hänen hirmuinen tuomarinsa vihdoin käskee panna hänen hyvin ansaitun tuomionsa täytäntöön".
Nämät sanat sanoessaan erakko riisui hunnun pois, joka oli ollut hänen päänsä ympäri kääritty, ja katseli sitä syvällä hillityllä huokauksella; ja niin pian kuin hän oli sen pannut takaisin siihen piilopaikkaan, josta hän sen skotlantilaisella oli otattanut, sanoi hän kiivaasti ja ankarasti seuraajalleen: "pois, pois — levolle, levolle! Nukkukaa te — te saatte nukkua — minä en saata enkä saa".