Kesken näitä valmistuspuuhia kavahti Allan yhtäkkiä pystyyn, tempasi lampun erään palvelijan kädestä ja rupesi, pitäen sitä aivan likellä Dalgettyn silmiä, tarkastelemaan hänen muotoansa, niin huolellisesti kuin suinkin.
»Niin totta kuin olen kunnian mies», nurisi närkästyksissään Dalgetty, kun Allan, umpimielisesti ravistaen päätään, lopetti tarkastuksensa; »kyllä se poika ja minä nyt tunnemme toisemme, kun taas kerran satumme yhteen.»
Sillä välin Allan astui pöydän alipäähän, ja tarkastettuaan samaten Andersoniakin ynnä toista palvelijaa lampun valossa, seisoi hän hetken aikaa ikäänkuin syvissä mietteissä. Mutta sitten hän, lyötyään otsaansa, äkkiä tempasi Andersonin käsivarresta ja puoleksi talutti, puoleksi veti tämän, joka ei kerinnyt paljoa vastustaakaan, tyhjälle tuolille pöydän yläpäähän. Sille hän, sanaakaan lausumatta, viittasi häntä istumaan ja kuljetti sitten kapteenin yhtä kursastelemattamon kiireesti aliseen pöydänpäähän. Dalgetty vimmastui tästä rohkeudesta ja yritti torjua Allania luotaan. Mutta niin väkevä kuin olikin, ei hän voinut mitään tälle vuorelaiskarhulle, joka viimein sysäsi häntä niin voimallisesti, että kapteeni parka, horjahdeltuaan muutamia askeleita taaksepäin, kaatui pitkälleen lattialle, niin että koko sali kajahti hänen rautavarustensa kalinasta. Jälleen noustuansa vetäisi Dalgetty kohta miekkansa tupesta ja karkasi Allanin päälle, joka ristissä käsin näkyi odottavan. Vuorelaispalvelijat tempasivat aseita seinältä ja näkyivät valmistautuvan tätä meteliä vielä enentämään; mutta kreivi ja hänen seuralaisensa riensivät väliin rauhaa sovittamaan.
»Hän on hullu», kuiskasi kreivi kapteenille, »hän on hullu; ei maksa vaivaa taistella hänen kanssaan.»
»Jos te, korkea herra, varmaan vakuutatte, että hän ei ole 'compos mentis' (täysjärkinen)», lausui Dalgetty, »jota hänen käytöksensä ja kohtelunsa näkyykin todistavan, niin asia loppukoon siihen; sillä eihän hullu voi kenenkään kunniaa loukata eikä kunniallisella tavalla sovittaa loukkaustaan. Mutta niin totta kuin minussa henki liikkuu, olisin toisella tavalla kestänyt hänen kourissaan, jos vaan olisi ollut tavallinen päivän muona ja pullollinen renskaa vyöni alla. Säälipä sentään on, että tuon miehen pitää olla näin heikko järjeltään; sillä ruumiinsa puolesta hän olisi kyllin väkevä ja sovelias peistä, naulanuijaa tai mitä muuta sota-asetta hyvänsä käsittelemään.»
Rauha saatiin tällä tavoin jälleen toimeen, ja vieraat istuutuivat pöytään ennen määrätyn järjestyksen mukaan, eikä Allan, joka taas oli käynyt istumaan valkean ääreen, sitä häirinnytkään toistamiseen. Kreivi Menteith otti kääntyen pääpalvelijan puoleen kiiruusti puheeksi aineen, joka saattoi haihduttaa kaikki muistot äskeisestä melskeestä. »Herra kuuluu siis olevan vuorilla, Donald, ja pari englantilaista vierasta hänen kanssaan?»
»Vuorilla hän on, jos saan luvan kertoa, kunnioitettava herra, ja kaksi saksilaista 'calabalero'a' (herraa) on hänen kanssaan, se on kyllä totta. Ne ovat herra Miles Musgrave ja herra Kristoffer Hall, molemmat kotoisin Kumraikista, tai miksikä heidän maatansa sanottaneen.»
»Hall ja Musgrave?» virkkoi kreivi Menteith, katsahtaen seuralaistensa puoleen, »juuri ne samat miehet, joita me tahdoimme tavata.»
»Minäpä soisin», sanoi Donald, »etten olisi koskaan saanut heitä nähdä näillä silmilläni; sillä he ovat tulleet syömään meidät pois talosta ja tilasta.»
»Mitä, Donald», virkkoi kreivi Menteith, »ethän ennen ollut näin kitsas härkäpaistin ja oluen säästäjä. Etelämaalaisia he tosin ovat, mutta eivät sentään taida syödä suuhunsa kaikkia karjoja, jotka kuljeskelevat tämän kartanon syöttömailla.»