Palattuaan Prestoniin ja mentyään eversti Talbotia tapaamaan, huomasi Waverley tämän jo päässeen siitä kiivaasta mielialasta, jonka hänessä olivat monet niin surulliset ja tärisyttävät tapaukset vaikuttaneet. Hän oli taas entisensä tapainen, kuten ainakin miehuullinen, avomielinen ja jalosydäminen englantilainen aatelismies ja sotilas, samalla kuitenkin hieman epäluuloinen toiseen kansaan kuuluvia tai valtiollisesti toisin ajattelevia kohtaan. Kun Edward oli eversti Talbotille ilmottanut chevalierin aikomuksen uskoa everstin hänen erityisesti silmällä pidettäväkseen, vastasi tämä:
"En olisi luullut joutuvani niin suureen kiitollisuuden velkaan sille nuorelle miehelle, kuin hän tällä määräyksellään on tuottanut. Ainakin voin iloisin mielin yhtyä entisen presbyteeriläisen papin rukoukseen, että sille, joka on luoksemme tullut maallista kruunua etsimään, pian annettaisiin vaivainsa palkaksi taivaallinen kruunu. Mielelläni vakuutan kunniasanallani, etten teidän tietämättänne ryhdy pakohankkeisiin, sitä vähemmän, kun olenkin Skotlantiin tullut vaan teidät tavatakseni ja täältä pois viedäkseni. Olen siitä hyvilläni, että edes edellinen puoli asiasta on luonnistunut, vaikka näin surullisissakin oloissa. Mutta luullakseni me olemmekin vaan vähän aikaa yhdessä. Arvelen nimittäin, että chevalierimme (jota nimitystä me kumpikin voimme käyttää) levätteineen ja sinilakkineen jatkaa ristiretkeään etelää kohti!"
"Kuulemani mukaan ei, sillä armeija jää joksikin aikaa Edinburgiin, kerätäkseen lisäväkeä."
"Ja linnaa piirittääkseenkö?" kysyi Talbot ivallisesti. "No niin, ellei vanha päällikköni, kenraali Preston, osottaudu kelvottomaksi taikka linna vaivu Nort Lochiin — jotka molemmat seikat tuntuvat yhtä mahdollisilta — niin luulisi meillä olevan melkoisesti aikaa tehdä tuttavuutta keskenämme. Arvaan uljaalla chevalierillanne olevan aikomuksen käännyttää minut teidän kauttanne puolellensa; vaan kun minun tekee mieleni saada teidät omalle puolelleni, niin tuntuu kohtuuden mukaiselta, että meille annetaan keskusteluaikaa. Mutta kun puhellessani tänään kanssanne satuin purkamaan mieltäni sellaisella tavalla, mikä muuten on minussa harvinaista, niin pyydän teiltä anteeksi, etten uudestaan ryhdy väittelyihin, ennenkuin tuttavuutemme on kehittynyt hieman läheisemmäksi."
XXXVI.
Rakkausjuonia ja politiikkaa.
Tässä ei tarvitse muistella chevalierin loistavaa saapumista Edinburgiin Prestonin ratkaisevan taistelun jälkeen. Olkoon kuitenkin mainittuna muuan seikka, koska se kuvaa Flora Mac-Ivorin ylevää mieltä. Ylämaalaiset, jotka prinssiä ympäröivät, laukasivat tämän riemullisen hetken innostuksessa ja vallattomuudessa tuon tuostakin piiluikkujansa, ja kun niistä yksi sattui olemaan kovalla panoksella ladattuna, hipaisi luoti nuoren neidon ohimoa, hänen heiluttaessaan nenäliinaa kuistilta. Fergus huomasi vahingon ja riensi oikopäätä neidon luokse; ja saatuaan selville, että haava oli vähäpätöinen, hän sivalsi miekkansa, aikoen hyökätä sen miehen kimppuun, jonka huolimattomuus oli saattanut Floran niin kamalaan vaaraan, mutta silloin tämä tarttui Ferguksen levättiin ja huudahti: "Älä tee poikaparalle mitään pahaa: taivaan nimessä, älä tee hänelle pahaa, vaan kiitä kanssani Jumalaa siitä, että vahinko kohtasi Flora Mac-Ivoria, sillä jos luoti olisi osunut johonkuhun whigiin, olisi niiden puolue väittänyt laukausta tahalliseksi."
Waverleyltä jäi tuntematta se säikähdys, jonka tämä tapaus hänessä olisi vaikuttanut, sillä hänen oli pakko pysyä joukkojen takana, saattaessaan eversti Talbotia Edinburgiin.
He matkustivat yhdessä ratsain, ja ikäänkuin olisivat halunneet tunnustella toistensa mielipiteitä ja tunteita, he keskustelivat jonkun aikaa tavallisista ja yleisistä asioista.
Kun Waverley sitte palasi siihen, mikä hänen sydäntään enimmin painosti, nimittäin isänsä ja setänsä asemaan, näytti eversti Talbot nyt haluavan ennemmin hälventää kuin lisätä hänen levottomuuttaan.