"Rauhoittukaa, nuori ystäväni; katsotaanpa, mitä noissa likaisissa töherryksissä on."
Ensimäinen kyhäys oli osotettu "herra W. Ruffin'ille" ja kuului:
"Korkeasti kunniallinen herra, muutamat nuorista pässinpäistämme ei oikeen tahro purra syöttiä, vaikka minä niille pänttäsin kalloon, että te näytitte mulle skoirin oman sinetin. Mutta Tims antaa teille ne kirjeet kun tahroitte, ja sanoo sille vanhalle aatamille, että on pistänyt ne skoirin omaan kouraan, kai se on sama, kuin teiränkin, ja sitte hän on ihan ensimäisestä merkistä valmiina, ja ei sitte muuta kuin eläköön kirkko ja Sachefrel, niinkuin isäukko aina viljankorjuussa hihkui.
Korkealla kunnioituksella
H. H.Lisää. Sanokaa sille skoirille, että meidän on, vähä niinkuin halu saada hänestä kuulla ja miksi se ei itse kirjota, se on vähän mukavaa, ja luutnantti Bottler kans vähä epäilee."
"Ruffin on arvatenkin se Luola-Donald, joka korjasi kirjeenne ja piti teidän nimessänne kirjevaihtoa onnettoman Houghton raukan kanssa?"
"Täytynee melkein uskoa. Mutta kuka on vanha aatami?"
"Luultavasti Adam Gardiner poloisesta kömpelö sanasutkaus."
Muut kirjeet käsittelivät samaa asiaa, ja pian molemmat saivat lisäselvitystä Donald Beanin vehkeistä.
John Hodges, Waverleyn palvelija, joka oli jäänyt rykmenttiin ja joutunut Prestonin luona vangiksi, ilmestyi nyt heidän luoksensa. Hän oli hakenut päällikkönsä ruvetakseen taas hänen palvelukseensa. Tältä mieheltä he saivat kuulla, että vähän sen jälkeen, kuin Waverley oli lähtenyt rykmenttinsä pääkortteerista, muuan kaupustelija nimeltä Ruthven, Ruffin tai Rivane, sotamiesten kesken "viekkaaksi Willeksi" mainittu, oli usein käynyt Dundeen kaupungissa. Hänellä oli näkynyt olleen runsaasti rahaa, myyskenteli rihkamaansa hyvin halvasta, aina valmiina kestitsemään tuttujansa olutkapakoissa, ja osasi tunkeutua Waverleyn skvadroonassa monen sotamiehen suosioon, saaden ystävikseen varsinkin kersantti Houghtonin ja erään Timsin, joka myös oli aliupseeri. Näille hän Waverleyn nimessä ilmaisi suunnitelman, että heidän oli rykmentistä karattava ja saavuttava hänen luokseen ylämaahan, jossa ylämaalaiset klan'it jo kuuluivat suurin joukoin tarttuneen aseisiin. Miehet, jotka olivat kuin jakobiiteiksi kasvatetut, mikäli sellaisilla yleensä oli mitään valtiollista vakaumusta, ja tiesivät isäntänsä sir Everardin aina kannattaneen sen suuntaisia periaatteita, menivät hyvin helposti ansaan. Kun Waverley oli kaukana ylämaassa, tuntui tämä seikka heistä riittävältä aiheelta hankkia kirjeensä kaupustelijan välityksellä; ja hänen hyvin tunnetun sinettinsä näkeminen riitti vahvistamaan ne suulliset sopimukset, joita hänen nimessään tehtiin, mutta niiden vaarallisuuden vuoksi ei voitu paperille panna. Vehe tuli kuitenkin ilmi osallisten liian aikaisten kapinapuheiden vuoksi. Viekas Wille osottausi nimensä arvoiseksi, sillä heti kun ruvettiin epäilemään, katosi hän tietämättömiin. Kun sanomalehdessä oli julaistuna Waverleyn erottaminen, nousi suuri osa hänen skvadroonaansa ilmikapinaan, mutta toiset tukahuttivat sen ja riisuivat kapinoitsijoilta aseet. Sotaoikeus tuomitsi Houghtonin ja Timsin ammuttaviksi, mutta myöhemmin heidän sallittiin vetää hengestään arpaa. Houghton, joka siten pelasti nahkansa, osotti syvää katumusta, kun eversti Gardinerin nuhteet ja selitykset saivat hänet vakuutetuksi, että oli todellakin ollut mukana kovin häpeällisessä rikoksessa. On huomattava, että tämä mies poloinen, päästyään asiasta tähän käsitykseen, samalla oli varma siitä, että yllyttäjä oli toiminut ilman Edwardin valtuutusta, lausuen: "Jos se oli häpeällistä ja vanhaa Englantia vastaan, niin ei squire asiasta mitään tiennyt; hän ei milloinkaan ole tuuminut eikä tehnyt mitään häpeällistä, eikä myöskään Sir Everard eikä heistä kukaan ennenkään; siinä uskossa tahdon elää ja kuolla, että Ruffin keksi kaikki omasta päästään."
Se vakaumuksen varmuus, joka hänessä oli tässä asiassa ilmennyt, sekä hänen väitteensä, että Waverleylle osotetut kirjeet oli annettu Ruthvenin käsiin, olivat eversti Gardinerin mielessä vaikuttaneet muutoksen, josta tämä oli eversti Talbotille puhunut.
Lukijalle lienee jo aikoja käynyt selväksi, että Donald Bean Lean oli tässä juonessa suorittanut kiusaajan osan. Hänen vaikuttimensa olivat lyhyesti seuraavat: — Toimeliaan ja juonikkaan älynsä avulla hän oli jo kauvan palvellut chevalierin uskottuja ala-asiamiehenä ja vakoojana, vieläpä niin laajaperäisesti, ett'ei sitä aavistanut Fergus Mac-Ivorkaan, jonka suojeluksessa hän oli, mutta jota hän pelkäsi ja vihasi. Tietysti hän yhä tavotteli tilaisuutta johonkin rohkeaan vehkeeseen, joka tuottaisi hänelle menestystä tämän politiikan alalla ja samalla vapauttaisi hänet nykyisestä, vaarallisesta rosvonammatistaan. Pääasiassa oli hänen toimekseen annettu ottaa selvää rykmenttien miesluvusta Skotlannissa, upseerien luonteesta j.n.e., ja jo kauvan hän oli silmällä pitänyt Waverleyn skvadroonaa, jota arveli yllytykseensä erittäin taipuvaksi. Vieläpä hän arveli, että Waverley sydämessään kannatti Stuartien asiaa, ja varmistui tässä luulossaan senkin johdosta, että toinen niin kauvan oleskeli jakobiitin, Bradwardinen paroonin luona. Kun siis tämä, mukanaan Glennaquoichin palvelija, kävi hänen luolassaan, ei rosvo voinut mitenkään käsittää pelkän uteliaisuuden olevan siihen aiheena, vaan uskoi herkästi, että hänen omaa kykyään haluttiin käyttää johonkin tärkeään juoneen rikkaan, nuoren englantilaisen turvissa. Se seikka, että Waverley ei vähääkään välittänyt viittauksista, jotka olisivat johtaneet selvityksiin, ei muuttanut hänen luuloansa. Tätä menettelyä hän piti viisaana varovaisuutena, joka tosin tuntui hieman loukkaavalta, koska hän pelkäsi olevansa syrjäytettynä yrityksestä, jonka menestykseen tarvitaan keskinäistä luottamusta; siksi hän päätti turvata itselleen asian kulussa oman osansa, huolimatta siitä, annettiinko hänelle varsinaista tehtävää vai eikö. Tässä tarkotuksessa hän Waverleyn nukkuessa anasti hänen sinettinsä, voidakseen sitä osottaa tunnusmerkkinä sotamiehille, joiden luuli nauttivan kapteenin luottamusta. Saavuttuaan ensi kerran Dundeehen, rykmentin olinpaikkaan, hän huomasi ensi arvelussaan erehtyneensä, mutta samalla hänelle avautui uusi toiminta-alue. Hän tiesi, ett'eivät chevalierin ystävät palkitsisi mitään palvelusta niin runsaasti kuin jos hänen onnistuisi houkuttaa joku osa vakinaisia joukkoja lipunpettäjiksi. Siinä mielessä hän keksi ne vehkeet, joihin lukija jo on tutustunut ja jotka selvittävät kaikki ennen Waverleyn matkaa Glennaquoichista sattuneet selkkaukset ja hämäryydet. Eversti Talbotin neuvosta Waverley oli palvelukseensa ottamatta nuorukaista, jonka antamat tiedot olivat näihin vehkeisiin luoneet runsaasti lisävaloa. Hän vakuutti Edwardille, että miehelle koituisi vahinkoa, jos hänet sekotettaisiin tähän epätoivoiseen hankkeeseen, ja että asian kääntyessä miten päin tahansa hänen todistuksensa kelpaisi ainakin selvittämään niitä seikkoja, jotka olivat saaneet Waverleyn antautumaan tähän yritykseen. Waverley laati sen vuoksi lyhyen selonteon tapahtumista isällensä ja sedällensä, varottaen heitä kuitenkaan koettamasta nykyisissä oloissa vastata hänen kirjeeseensä. Sitten Talbot jätti nuorukaiselle kirjeen, joka oli osotettu erään lahdessa risteilevän englantilaisen sotalaivan päällikölle ja jossa pyydettiin laskemaan kirjeentuoja maihin Berwickissä ja antamaan hänelle passi ——shireen. Miehelle annettiin tarpeen mukaan rahaa suorittaakseen matkan niin pian kuin mahdollista; myös käskettiin hänen palkata joku kalastaja viemään itseään rannalta sotalaivaan. Tämä suunnitelma onnistuikin täydellisesti, kuten jälkeenpäin selveni.