"Silloin sen käy samaten kuin Duncan Mac-Girdien tamman", huomautti Evan, "jos arvoisat naiset sallivat; hän yritti totuttaa sitä vähitellen elämään ilman muonaa, mutta juuri kun elukalle oli saatu riittämään korsi päivässä, silloin se raukka kuoli."

Evanin kuvaus pani koko seuran äänekkäästi nauramaan, ja keskustelu kääntyi muihin asioihin. Pian sen jälkeen lähtivät kaikki pois, ja Waverley ajatteli kotimatkalla Floran sanoja. "Rosalindaani en enää rakasta", hän virkkoi; "tänään hän antoi minulle kylläkin selvän viittauksen. Täytyy puhua asiasta hänen veljelleen ja peruuttaa kosimiseni. Mutta entä Juliani — lieneeköhän kunniallista mennä häiritsemään Ferguksen aikeita? — vaikka niiden on mahdotonta koskaan menestyä! Ja jos ne menevät myttyyn, entä sitten? — mitäs muuta — alors comme alors!" Päästyään tähän päätökseen, että antaisi asianhaarain määrätä, laskeutui sankarimme levolle.

XL.
Kunnon miehen murhe.

Jos suloiset lukijattareni arvelevat, että sankarimme muuttelevaisuus lemmenseikoissa on kerrassaan anteeksiantamaton, täytyy minun muistuttaa, että hänen murheensa ja vaikeutensa eivät johtuneet vaan tästä tunteellisesta lähteestä. Eipä sekään laulurunoilija, joka niin tuntehikkaasti valitteli lemmen tuskia, voinut unohtaa olevansa samaan aikaan "velassa ja ryypyssä", mikä epäilemättä suuresti lisäsi hänen huoliansa. Todellakin kului kokonaisia päiviä, joina Waverley ei ajatellut Floraa eikä Rose Bradwardinea, vaan huolestunein mielin koki kuvitella; millä kannalla Waverley-Honourin asiat olivat, ja päästä selville siitä, miten hänetkin pauloihinsa kietonut kansalaissota päättyisi. Eversti Talbot väitteli hänen kanssaan usein sen asian oikeudesta, jonka puolesta hän taisteli. "Tietysti ei nyt sovi jättää sitä oman onnensa nojaan", hän lausui, "sillä käy miten käy, teidän on pysyttävä ajattelemattomassa lupauksessanne. Mutta tahtoisin saada teidät huomaamaan, ett'ei oikeus ole teidän puolellanne; että taistelette isänmaanne todellisia etuja vastaan; ja että teidän on englantilaisena ja isänmaanystävänä käytettävä hyväksenne ensi tilaisuutta, millä pääsette eroon tästä onnettomasta yrityksestä, ennenkuin koko lumipallo sulaa."

Tällaisissa valtiollisissa kiistoissa Waverley tavallisesti toi esille puolueensa yleisimpiä vastaväitteitä, joilla on tarpeetonta lukijaa väsyttää. Mutta hänelle jäi tuskin mitään sanomista, kun eversti vaati vertaamaan niitä sotavoimia, joilla oli ryhdytty hallitusta kumoamaan, niihin, jotka nyt kiireesti keräytyivät sitä puolustamaan. Tähän huomautukseen oli Waverleyllä vaan yksi vastaus: "Jos se asia, johon olen antautunut, on vaarallinen, sitä häpeällisempää olisi se hyljätä." Ja siten hänen yleensä onnistui saada eversti Talbot vaikenemaan, ja keskustelu kääntyi muille aloille.

Eräänä yönä, kun ystävät kauan aikaa näin väiteltyään olivat eronneet toisistaan ja sankarimme jo nukkui vuoteellaan, herätti hänet puoliyön seuduilla hiljainen ähkiminen. Hän nousi ja kuunteli; ääni tuli eversti Talbotin huoneesta, jonka erotti hänen huoneestaan lautaseinä ja siinä ovi. Waverley lähestyi ovea ja kuuli selvästi yhden tai pari syvää huokausta. Mitä oli tapahtunut? Eversti oli hänen seurastaan eronnut tavallisessa mielentilassaan. Varmaankin hän oli äkkiä sairastunut. Näin arvellen hän avasi oven hiljaa ja näki everstin istumassa yönuttu yllään pöydän ääressä, jolla oli kirje ja kuva. Äkkiä hän kohotti päätään, kun Edward vielä oli kahden vaiheilla, astuisiko sisään vai peräytyisi, ja nyt Waverley huomasi, että everstin kasvot olivat kyynelissä.

Ikäänkuin häveten, että hänet oli sellaisessa mielenliikutuksessa tavattu, nousi eversti Talbot ilmeisesti suuttuneena ja lausui hyvin äreästi: "Mr. Waverley, luullakseni olisi oman huoneeni ja yöllisen hetken pitänyt voivan suojella vankiakin —"

"Älkää sanoko tunkeilemiselta, eversti Talbot; kuulin teidän hengittävän kovin raskaasti ja pelkäsin olevanne sairastunut; tämä vaan sai minut teitä häiritsemään."

"Olen terve", sanoi eversti, "ihan terve."