Mon coeur volage, dit-elle,
N'est pas pour vous, garçon;
Est pour un homme de guerre,
Qui a barbe au menton.
Lon, lon, laridon.
Qui porte chapeau à plume,
Soulier à rouge talon,
Qui joue de la flute,
Aussi de violon.
Lon, lon, laridon.
Balmawhapple ei enää voinut pidättyä, vaan alkoi aikaa hukkaamatta huikata "hiton hyvää laulua, jonka oli sepittänyt Gibby Gaethroughwi't, Cuparin piipari":
Glenbarchan-kunnaat kiipeän
ja Killiebraidin pengermän,
raskaaksi tunnen työni tän,
pyynnissä vuorien riistan.
Paroonin ääni hukkui Balmawhapplen äänekkäämpiin hihkauksiin ja hän luopui pian kilpailusta, vaan hyräili yhä itsekseen Lon, lon, laridoniaan ja mittaili seurueen huomion onnellisempaa tavottelijaa halveksivin katsein, Balmawhapplen jatkaessa:
Jos metso nousee lentohon,
varalla luoti valmis on,
on reppuun työntää vaivaton —
hukkaanpa harvoin ammun.
Turhaan yritettyään johtaa muistiinsa kolmatta värssyä, hän lauloi ensimäisen uudelleen; ja sitte voittonsa riemussa julisti että "tässä on enemmän järkeä kuin Ranskan ja Fifeshiren kaikissa renkutuksissa yhteensä." Parooni vastasi ainoastaan navakalla nuuskauksella ja mitä perinjuurisinta halveksimista ilmaisevalla katseella. Mutta vieraspidot ja niiden jatko olivat vapauttaneet nuoren lairdin siitä tavanmukaisesta kunnioituksesta, jota hän muulloin tunsi Bradwardinea kohtaan. Hän julisti punaviinin olevan "latkua" ja kiljaisi paloviinaa pöytään. Sitä tuotiin; ja nyt politiikankin paholaiselle kävi kateeksi tämä valtojen konsertin sopusointuisuus, kun sen aiheuttamassa kummallisessa hälyssä ei kuulunut ainoatakaan raivostumisen äännähdystä. Sen yllyttämänä Balmawhapplen loordi, ollen jo yläpuolella niitä nyhjäyksiä ja silmäniskuja, joilla Bradwardinen parooni Edwardin vuoksi oli tähän asti ehkäissyt häntä ryhtymästä valtiollisiin asioihin, pyysi pikarin ja jylisevällä äänellä esitti maljan "sille samettitakille pikku herrasmiehelle, joka teki niin hyviä palveluksia vuonna 1702, ja taittakoon valkoinen ratsu niskansa omatekemäänsä mättääseen!"
Edward ei sillä hetkellä enää ollut kyllin selvä, muistaakseen että kuningas Wilhelmin kuoleman syyksi sanottiin hänen hevosensa kompastumista myyränkekoon; mutta kuitenkin tunsi hän loukkaantuvansa tuosta maljapuheesta, jossa Balmawhapplen katseista päättäen oli erikoinen ja epäkohtelias viittaus siihen hallitukseen, jota hän palveli. Vaan ennenkuin hän itse ennätti puuttua asiaan oli Bradwardinen parooni jo ryhtynyt riitaan. "Sir", hän virkkoi, "olkoot mielipiteeni, tamquam privatus, näissä asioissa mitkä tahansa, niin en millään muotoa voi tyynesti sallia teidän loukkaavan minun vieraanani olevan herrasmiehen kunniantuntoa. Sir, jos ette vähääkään pidä arvossa sivistyneen elämän lakeja, niin ettekö toki kunnioita sotilaslakia, sacramentum militare, joka sitoo kunkin upseerin uskolliseksi sille lipulle, jolle on valansa tehnyt? Katsokaa mitä Titus Livius sanoo niistä roomalaisista sotilaista, joiden onnettomuudekseen täytyi exuere sacramentum — rikkoa legio-valansa; mutta teille, sir, on vanhan-ajan historia samoin kuin nykyaikainen kohteliaisuuskin tuntematon."
"Ei niin tuntematon kuin te sanotte", karjui Balmawhapple; "tiedänpä hyvinkin, että tarkotatte presbyteeriemme pyhää liittoa; mutta jos kaikki hornan whigit olisivat ottaneet —"
Tässä parooni ja Waverley kumpikin puuttui puheeseen yhtaikaa. Edellinen huusi: "Olkaa vaiti, sir! Ette ainoastaan osota tietämättömyyttänne, vaan myös häpäisette isänmaatanne vieraan ja englantilaisen edessä", ja Waverley samalla pyyteli mr. Bradwardinea sallimaan hänen vastata loukkaukseen, joka tuntui olevan mieskohtaisesti tähdätty häntä itseään kohti. Mutta viini, vimma ja halveksiminen olivat niin kiihdyttäneet paroonin, että hän ei voinut piitata mistään muusta maallisesta.