Tässä tapauksessa oli mainitsemamme uutistenvaihdon hitaisuus Richard Waverleyn eduksi, sillä jos kaikki olisi yhtähaavaa paljastunut Sir Everardille, niin epäilemättä olisi uudella valtiomiehellä ollut vähäiset syyt ylpeillä politiikkansa menestymisestä. Vaikka parooni oli ihmisolennoista lempeäluontoisimpia ja sävyisimpiä, ei hänen luonteeltaan puuttunut arkatuntoisia kohtia. Veljen käytös oli koskenut niihin kipeästi. Waverleyn tiluksille ei ollut säädetty mitään perintöjärjestystä, ja jos niin olisikin ollut, niin olisi omistajan naimisiin meno voinut sen muuttaa. Tätä Sir Everard mietiskeli, johtumatta kuitenkaan suoranaiseen päätökseen.
Hän tutki sukutauluaan, joka riippui asesalin kiillotetulla tammiseinällä, koristeltuna monilla urotöiden ja kunniamerkkien tunnuskuvilla. Sir Hildebrand Waverleystä polveusivat — paitsi vanhimman pojan Wilfredin haaraa, jota ainoastaan Sir Everard ja hänen veljensä nyt edustivat — lähinnä Highley Parkin Waverleyt. Kaiken yhteyden näiden kanssa oli suvun päähaara lakkauttanut vuoden 1670 suuresta oikeudenkäynnistä asti. Mainittu emäpuustaan huonontunut vesa oli tehnyt aateluutensa runkoa vastaan vielä toisenkin rikoksen. Sen edustaja oli nainut Judithin, Oliver Bradshawen perillisen, Highley Parkista, ja siten yhdistänyt kuningassurmaaja Bradshawelta perityn vaakunan Waverleyn ikivanhaan asekilpeen.
Nämä synnit olivat kuitenkin haihtuneet Sir Everardin muistista suuttumuksen puuskassa; ja jos asianajaja Clippurse, jota tallirenki lähetettiin kiireimmän kautta noutamaan, olisi saapunut vain tuntiakin aikaisemmin, niin hän kaiketi olisi saanut tehdäkseen uuden määräyksen Waverley-Honourin herruudesta kaikkine siihen kuuluvine oikeuksineen. Mutta tunnin tyyni harkinta vaikuttaa suuria, kun sitä käytetään vertailemaan, kumpi on pahempi kahdesta toimenpiteestä, joihin kumpaiseenkaan ei tunne olevansa taipuvainen. Clippurse tapasi paroonin vaipuneena syvään mietiskelyyn, jota ei rohjennut häiritä muutoin kuin laskemalla pöytään paperisalkkunsa ja nahkaisen mustetolpponsa, näyttääkseen olevansa valmis piirtämään paperille hänen jalosukuisuutensa käskyjä. Tämäkin pikku temppu hämmennytti Sir Everardia, jolle se oli ikäänkuin moitteena epäröimisestään. Hän katsahti lakimieheen, miltei antamaisillaan määräyksensä, vaan silloin tuli aurinko esille pilven takaa ja yhtäkkiä syöksi kirjavan valonsa ikkunan lasimaalauksien läpi synkkään kamariin. Kun parooni nosti silmänsä väriloistoon, hänen katseensa sattui suoraan asekilven keskukseen; siinä oli tunnuskuva, jota hänen esi-isänsä sanottiin käyttäneen kilvessään Hastingsin tantereella: kolme hopeaista lumikkoa etukäpälät pystyssä, taivaansinisellä pohjalla, sekä lauselma Sans tache. "Hukkukoon ennen nimemme", huudahti Sir Everard, "kuin vanha ja hallitsijalle uskollinen tunnuslauseemme joutuisi Keropää-kavaltajan häväistyjen sukumerkkien rinnalle!"
Kaiken tämän vaikutti auringonsäteen vilahdus, joka hädin riitti lakimiehelle kynänsä terottamiseen. Hän terotti sen turhaan. Asianajaja sai poistua, kehotettuna olemaan valmis heti saapumaan, jos häntä jälleen tarvittaisiin.
Asianajaja Clippursen ilmestyminen hoviin tuotti paljon arvailua siihen osaan maailmaa, jonka keskuksena Waverley-Honour oli. Mutta tämän pikku maailman älykkäämmät politikoitsijat ennustelivat vielä pahempiakin tuloksia Richard Waverleylle. Eräänä päivänä nimittäin nähtiin paroonin lähtevän kuusivaljakollaan, mukanaan neljä koreapukuista palvelijaa, jonkin aikaa kestävälle vierailulle erään samassa kreivikunnassa asuvan ylhäisen aatelismiehen luo, joka oli sukuperältään maan parhaita, periaatteiltaan vakava tory ja kuuden naimattoman, hyvän kasvatuksen saaneen ja viehättävän tyttären onnellinen isä.
Sir Everardin vastaanotto tässä perheessä oli, niinkuin on helposti arvattavissakin, kyllin suotuisa; mutta noista kuudesta nuoresta neitosesta hänen mielensä kaikeksi onnettomuudeksi kiintyi lady Emilyyn, nuorimpaan, ja tämä vastaanotti hänen huomaavaisuutensa hämillä, joka heti osotti, ettei hän uskaltanut evätä sitä, vaikka se hänelle tuotti kaikkea muuta kuin mielihyvää.
Sir Everard ei voinut olla havaitsematta jotakin kummallista nuoren neidon pidättyneissä tunteissa, hänen yritellessään lähennellä. Mutta kreivin viisas puoliso vakuutti, että se oli luontaista ujoutta, ja uhraus olisi lopultakin saattanut tapahtua, niinkuin epäilemättä monessa samanlaisessa tilaisuudessa on käynyt, jos ei asemaa olisi pelastanut vanhemman sisaren rohkeus: hän ilmaisi kosijalle, että lady Emilyn rakkauden oli saanut muuan nuori palkkasoturi, läheinen sukulainen. Sir Everard osotti suurta mielenliikutusta, saadessaan tämän tiedon, jonka sitte vahvisti nuori neitonen itsekin yksityisessä puhelussa, vaikka hirveästi peläten isänsä suuttumusta.
Kunniantunto ja jalomielisyys olivat Waverley-suvun perinnäisiä ominaisuuksia. Hienotuntoisesti ja sopivaisesti kuin paras romaanin sankari Sir Everard luopui tavottamasta lady Emilyn omistusta. Vieläpä hän, ennenkuin jätti Blandevillen linnan, sai hänen isänsä suostutelluksi antamaan tyttärensä hänen rakastetulleen. Ei voi tarkoin tietää, mitä puhekeinoja Sir Everard tuossa tilaisuudessa käytti, sillä häntä ei voitu pitää millään tavoin kaunopuheliaana; mutta heti jälkeenpäin nuori upseeri alkoi yletä armeijassa paljoa joutuisammin, kuin erityisempää suosiota saavuttamaton ammattikunto tavallisesti edellytti, vaikka hänellä ulkonaisesti nähden ei muutakaan tukea ollut.
Sir Everardin vastaiseen elämään ei ollut vaikuttamatta äskenmainittu isku, joskin hän samalla tiesi menetelleensä rehellisesti ja jalomielisesti, saaden siitä lievitystä. Naida hän oli päättänyt suuttumuksen kohtauksessa; kosiskelupuuha ei oikein soveltunut hänen tapojensa arvokkaaseen hiljaisuuteen; hän oli ollut vaarassa saada puolison, jonka rakkaus olisi ainiaan puuttunut häneltä, ja joskaan hänen sydämensä ei olisi kärsinyt, niin ei lemmentarinan tulos kuitenkaan voinut olla koskematta hänen ylpeyteensä. Koko asiasta ei siis tullut sen enempää; hän palasi Waverley-Honouriin siirtämättä rakkauttaan keneenkään toiseen. Turhaa vaivaa olivat sen kielevän kaunottaren huokaukset ja haikeus, joka pelkän sisarrakkauden pakottamana oli ilmaissut lady Emilyn salaisen lemmen. Hukkaan menivät toimekkaan äidin nyökkäykset, viittailut ja pikku juonet sekä ne vakavat ylistyspuheet, joita kreivi sommitteli jokaisesta tyttärestään vuorotellen. Onnistumattoman rakkautensa muisto oli Sir Everardille — niinkuin se olisi ollut monelle muullekin yhtä arkatuntoiselle, mutta samalla ylpeälle — ikäänkuin majakkana, joka varotti häntä toistamiseen antautumasta samanlaiseen nöyryytykseen, tuskaan ja hukkatyöhön. Hän oleskeli Waverley-Honourissa edelleenkin vanhan, korkeasukuisen ja varakkaan englantilaisen herrasmiehen tapaan. Hänen sisarellaan, miss Rachel Waverleyllä, oli kunniasija hänen pöydässään; ja vähitellen heistä tuli vanhuksia, joita saattoi sanoa naimattomuuden lempeimmiksi ja hyväsydämisimmiksi edustajiksi.
Sir Everardin suuttumus veljeään kohtaan ei ollut pitkäaikainen; mutta vaikka hän ei enää ajatellutkaan Richardin menestyksen vaikeuttamista, pidätti kuitenkin veljeksien välit kylminä hänen vastenmielisyytensä whigejä ja virkamiehiä kohtaan. Richard tunsi kylliksi maailmaa ja veljensä luonnetta, käsittääkseen, että jotkin vähemmän harkitut tahi äkkinäiset lähentelyt hänen puoleltaan voisivat kääntää toimettoman vastenmielisyyden enemmän vaikuttavaksi mielentilaksi. Senvuoksi vain sattuma vihdoin sai heidän seurustelunsa uudistumaan. Richard oli nainut nuoren aatelisnaisen, jonka sukulaisuussuhteiden ja yksityisomaisuuden toivoi edistävän uraansa. Vaimonsa kautta hän sai melkoisen maatilan muutaman (engl.) penikulman päässä Waverley-Honourista.