"Sitä en hetkeksikään epäile", vastasi Flora. "Mutta ottakaa pikemmin neuvoa omalta järjeltänne ja älyltänne kuin annatte äkillisen mieleenjuohtuman johtaa tekojanne vain sen vuoksi, että olette tavannut yksinäisessä ja romanttisessa asemassa nuoren naisen, jolla on tavalliset hyvät ominaisuudet ja lahjat. Antakaa tässä suuressa ja vaarallisessa näytelmässä osanne aiheutua vakaumuksesta, älkääkä satunnaisesta hetken tunteesta."
Waverley yritti vastata, vaan ei kuolemakseenkaan saanut sanoja kielelleen. Floran jokainen tunne ja lauselma vain vahvisti hänen rakkauttaan, sillä hänen uskollisuutensa oli kaiken hurmionsa hillittömyydessäkin jalo ja ylevä ja hylki kaikkia tarkotuksensa tukemiseksi tarjoutuvia välillisiä keinoja.
Heidän käveltyään tuokion äänettöminä alas polkua alotti Flora taas. "Vielä sana, mr. Waverley, ennen kuin ainiaaksi heitämme tämän puheenaineen; ja suokaa anteeksi rohkeuteni, jos sillä sanalla on neuvon sävyä. Veljeni kiihkeästi soisi teidän yhtyvän nykyiseen yritykseensä. Mutta älkää te myöntykö tähän; te ette yksityisillä ponnistuksillanne voisi edistää hänen menestystään, ja kukistuisitte auttamattomasti hänen mukanaan, jos hänen häviönsä on Jumalan tahto. Maineenne myös kärsisi korvaamattomasti. Pyydän, palatkaa omaan maahanne; ja sitte julkisesti vapauduttuanne kaikista anastajahallituksen siteistä toivon teidän myös löytävän syytä ja tilaisuutta tehokkaasti palvelemaan oikeaa kuningastanne, esi-isienne tavoin johtamaan alustalaisianne ja puoluelaisianne Waverley-suvun arvokkaana edustajana."
"Ja jos onnistuisin siten kunnostautumaan, niin enkö saisi toivoa —"
"Suokaa anteeksi keskeytykseni", virkkoi Flora. "Vainen nykyhetki on meidän, ja vilpittömästi voin teille tunnustaa ainoastaan ne tunteet, mitkä minulla tällä haavaa on. Turhaa olisi arvailla millaisiksi ne saattaisi muuttaa tapausten niin suotuisa kehitys, että tuntuu mahdottomalta sitä odottaakaan. Olkaa toki siitä varma, mr. Waverley, että lähinnä veljeni kunniaa ja onnea en pidä kenenkään kohtaloa niin rukouksissani muistissa kuin teidän."
Näin sanoen Flora erosi hänestä, sillä he olivat tulleet tienhaaraan. Waverley saapui linnaan, hillitön tunteiden sekasorto rinnassaan. Hän vältti joutumasta kahdenkeskiseen puheluun Ferguksen kanssa, kun ei olisi pystynyt torjumaan hänen ilvehtimisiään eikä vastaamaan hänen uteluihinsa. Juhlan huima remu — Mac-Ivor näet oli taas kutsunut klan'insa kekkereihin — osaltaan huumasi synkkää pohdintaa. Kun kemut olivat lopussa, niin hän alkoi aprikoida miten voisikaan jälleen tavata miss Mac-Ivorin aamuisen tukalan ja kiusallisen selityksen perästä. Mutta Flora ei tullut näkyviin. Ferguksen silmät leimahtivat Cathleenin ilmottaessa että hänen emäntänsä aikoi pysytellä omassa kamarissaan sen iltaa, ja hän läksi itse sisartaan hakemaan; mutta nähtävästi menivät hänen huomauttelunsa hukkaan, sillä hän palasi tulistuneen näköisenä ja ilmeisesti äkeissään. Loppu iltaa kului kumpaisenkaan virkkamatta mitään viittailuja asiasta, joka kuitenkin pälyi molempien mielessä.
Kamariinsa vetäydyttyään Edward yritteli muistella päivän tapahtumia. Ei ollut epäilemistäkään siitä, että Floran hylkäävää vastausta ei nykyään voinut mikään horjuttaa. Mutta saattoiko hän toivoa lopultakaan menestystä, jos asianhaarat vielä sallisivatkin hänen uudistaa kosintansa? Oliko tuo kiihkeänä nykyhetkenä kaikki hellemmät tunteet häätävä innostunut uskollisuus ainakaan noin valtaavana säilyvä näiden valtiollisten suunnittelujen voiton taikka häviön perästäkin? Ja jos siten kävisi, niin saattoiko hän toivoa Floran myöntämän ystävyyden kehittyvän vielä lämpimämmäksi tunteeksi? Hän vaivasi aivojaan muistuttelemalla jokaista Floran käyttämää sanaa, katseineen ja eleineen, ja jäi väkiseltäkin samaan epätietoisuuteen. Vasta myöhällä toi uni lievitystä mielen kiduttavalle kuohulle, hänen elämänsä tuskaisimman ja jännittävimmän päivän perästä.
XVIII.
Kirje Tully-Veolanista.
Aamulla Waverley leponsa viime horroksissa kuuli laulun säveliä, luullen joutuneensa Tully-Veolaniin ja Davie Gellatleyn olevan laulamassa kartanolla noita aamuvirsiä, jotka tavallisesti olivat ensimäisinä ääninä häirinneet hänen untaan Bradwardinen paroonin linnassa. Säveleitä yhä jatkui, äänekkäämpinä, kunnes Edward todenteolla havahtui. Mutta erhekuva ei kuitenkaan tuntunut tyyten hälvenneen. Kamari oli Ian nan Chaistelin tornissa, mutta kaikin mokomin se Davie Gellatleyn ääni oli, ikkunan alla huutelemassa: